"Kyllä, se vanhan ajan kyläilykulttuuri oli hyvä", Sylvi Nissinaho tuumaa.
Se oli sitä, että kylään saattoi mennä ihan tuosta vain. Piipahtaa paikan päälle katsomaan, josko isäntäväki olisi kotosalla. Vaihtaa muutama sananen tai jäädä iltaa istumaan, ihan tilanteen mukaan. Sen kummemmin suunnittelematta.
Mutta ei Nissinaho silti piipahtele kylään ilmoittamatta, eikä ovella näy oikeastaan koskaan yllätysvieraita - paitsi tietysti nyt. Jos ovikello soi, mutta kukaan ei ole ilmoittanut tulostaan, Nissinaho ei todennäköisesti mene edes avaamaan ovea. Joku kaupustelija siellä olisi kumminkin.
"Kyllä minä tykkään enemmän siitä, että ilmoitetaan tulosta, niin tietää olla valmiina. Vähän pitää siistiä paikkoja ja ehkä käydä kaupassa."
Tässä tiivistyy oikeastaan olennaisin nykyajan kyläilytavoista. Periaatteessa entisaikojen mutkaton tapa "talo elää tavallaan, vieraat kulkee ajallaan" viehättää monia, mutta suurin osa toivoo silti vieraiden ilmoittavan tulostaan ainakin hiukkasen etukäteen. Kun ovensuuhun ykskaks pölähtää yllätysvieras, ilmaantuu kasapäin huolia: Voi ei, olen tällaisissa vaatteissa. En ole imuroinutkaan aikoihin. Ja eihän minulla ole mitään tarjottavaa!
Ei tosin kaikkialla.
"No saa kai tänne kaatopaikalle tulla, siitä vaan", samassa kerrostalossa Nissinahon kanssa asuva Riitta Keinänen toteaa vähän unenpöpperöisen näköisenä. Hän on vastikään herännyt, mutta ei ole moksiskaan, vaikka ovesta tuppautuu sisään uppo-outoja.
Harvassa ovat täälläkin ne kerrat, kun joku tulee kylään yllättäen. Suurin osa ilmoittaa tulostaan puhelinsoitolla tai viestillä. Aikaisemmin Keinäset asuivat Pudasjärvellä, ja sinne olisikin ollut järjetöntä lähteä esimerkiksi Oulusta asti kyläilemään tietämättä, onko talonväki kotona.
Riitta Keinästä ei kuitenkaan millään tavoin haittaa, jos joku piipahtaa kylään ilmoittamatta.
"Minulla ei ole sillä tavalla kiire tässä maailmassa. Asioille kerkeää kyllä myöhemminkin."
Joskus on tosin tullut raja vastaan tässäkin suunnassa. Kun Keinäset asuivat Pudasjärvellä, heidän talossaan majaili 130 lemmikkieläintä, ja sellainen näky kiinnosti myös ulkopuolisia. Tuon tuosta kylään etsiytyi ventovieraita eläinten ystäviä, joita varo vihaista koiraa -kylttikään ei pelottanut.
"Siinä sitten saatettiin olla kalsarisillaan keittiössä, kun joku mies ilmestyi yhtäkkiä sisälle ja kysyi, että saako tänne tulla."
Riitta Keinänen tietää ihmisiä, jotka käännyttävät vieraat pois, jos nämä eivät ole ennalta ilmoittaneet tulostaan. Hän arvelee, että kaikki eivät oikein kehtaa näyttää kotiaan muille sellaisena kuin se on normaalioloissa. Kaiken halutaan olevan tiptop, jottei tulisi mitään sanomista.
Keinänen muistaa hermoilleensa aikoinaan usein itsekin vieraiden tuloa. Sittemmin hän on omaksunut vähän rennomman asenteen.
"Minua ei haittaa, vaikka mökki olisikin kuin pommin jäljiltä. Jos se haittaa vierasta, niin voin kyllä antaa rätin käteen", hän nauraa.
Sata vuotta sitten pirttiin piipahtava yllätysvieras ei ahdistanut. Mitä sitten tapahtui?
Ihminen vaurastui.
Sosiologi Erkko Anttila on tutkinut Helsingin ympäristön vanhoja työväen esikaupunkeja 1900-luvulla sekä sitä, miten ne ovat muuttuneet nykyaikaisiksi omakotialueiksi. Vielä vähän aikaa sotien jälkeen niissä elettiin varsin kylämäisesti, ihmiset tunsivat toisensa ja paikallista kanssakäymistä ja yhteistyön muotoja oli paljon. 1950-luvulla kulttuuri alkoi selvästi muuttua, ja kaksi vuosikymmentä myöhemmin oltiin jo samankaltaisessa tilanteessa kuin nykyisin.
Perimmäinen syy on Anttilan mukaan tosiaan ihmisten vaurastuminen ja elintason nousu. Paikallinen kanssakäyminen liittyi usein siihen, että ihmiset olivat köyhiä ja liikkuvuus oli vähäisempää.
"Pihoilla viljeltiin ruokaa ja kasvatettiin sikoja ja kanoja. Ihmisillä oli kotonaan kaikkea pientä bisnestä sivussa. Toiset pitivät kioskia ja toiset toimivat pyykkäreinä, toiset pitivät alivuokralaisia luonaan piharakennuksessa tai ullakolla tai mihin vain sopi, koska sellaiselle asumiselle oli kysyntää. Ei vierastettu sitä, että pidetään vieraita nurkissa."
Elintason nousun myötä tällaisen paikallisen kanssakäymisen tarve katosi. Lisäksi sitä on olennaisesti vähentänyt television ja kaupallisen viihdetarjonnan tulo. Perinteinen työväenkulttuuri, johon kuuluivat paikallisten yhdistysten järjestämät iltamat ja muu toiminta, hävisi 1950-60-luvuilla television ja muiden ylipaikallisten kulttuurimuotojen myötä kokonaan. Kun ihmiset pääsivät käsiksi suuren maailman asioihin, paikallinen perinne lakkasi kiinnostamasta.
Kaiken tämän seurauksena tiedämme yhä vähemmän ihmisistä välittömässä läheisyydessämme. Henkilökohtainen tila on kasvanut, yhteinen pienentynyt. Jokapäiväinen selviytyminen ei millään muotoa vaadi piipahtamista naapurissa tai edes naapurin tuntemista, eikä sitä edellytä yksityistynyt vapaa-aikakaan. Ihmisten ei tarvitse kokoontua yhteen viihtyäkseen, sillä viihde tulee suoraan kunkin olohuoneeseen ruudulta, näytöltä, kaiuttimista ja kuulokkeista.
Tekniikkako siis teki lopun yhteisöllisyydestä? Sen syyttäminen on helppoa, mutta silloin unohtuu, että keksinnöt harvemmin syntyvät vahingossa. Erkko Anttila tuo esiin kiintoisan näkökulman: historiallisesti tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että aina kun ihmisillä on ollut mahdollisuus jollain tavalla kasvattaa henkilökohtaista vapauttaan, mahdollisuuteen on tartuttu.
"Yksityisyys tuntuu olevan todella tärkeä arvo ihmiselle. Ennen se ei edes ollut mahdollista aineellisten resurssien takia. Vanha yhteisöllisyys ei ole oikeastaan ollut valittua, vaan se on ollut väistämätön ja luonnollinen osa elämää."
Seuraava ovikellon rimpautus. Ovelle ilmestyy Jaana Nikula lastensa Jenni, Joonas ja Jani Haurun kanssa. Saisiko teille tulla kylään?
"Jos uskallatte", Jaana Nikula sanoo. Eikä viittaa vihaiseen koiraan vaan sylissään istuvaan yksivuotiaaseen Janiin.
Samassa ovelle tupsahtaakin pari vierasta lisää, Teija Huotari ja hänen tyttärensä Petra Huotari. Mutta ei aivan yllättäen. Teija on vähän aikaisemmin kysellyt Jaanalta netin välityksellä, onko tämä kotona ja sopiiko tulla käymään.
Lapset ryhtyvät pelaamaan olohuoneessa jotain, jonka nimessä on mutantti-sana. Ovella esitetyn varoituksen syykin selviää: Jani ei ole turhan vieraskorea, sillä hän viskaa ensi töikseen toimittajaa tyynyllä ja mukilla ja yrittää sen jälkeen ottaa kuvaajalta liiat luulot pois huitaisemalla mopilla.
Keittiön puolella äidit ryhtyvät kahvittelemaan. He asuivat aiemmin samassa talossa, ja silloin tuli kyläiltyä puolin ja toisin paljon tiheämmin.
Teija Huotari on heistä se ahkerampi vierailija. "Minä aina kyselen mesessä, onko se ja se kotona ja voiko tulla käymään. Muut ovat niin laiskoja kyläilemään."
"Aika harvoin tulee tämän riiviön kanssa lähdettyä", Jaana Nikula täsmentää.
Nettiyhteys on yleensä päällä koko ajan, ja se onkin naisista kätevin tapa ilmoittaa tulostaan. Muutenkin iso osa yhteydenpidosta kavereihin tapahtuu netissä. Mutta se ei tietenkään korvaa sitä, että joku tulee käymään paikan päällä. Istahtaa pöydän ääreen, katsoo silmiin puhuessaan. Ennen kaikkea: on läsnä.
Viimeisessä paikassa asuvat Saija ja Timo Kivelä lastensa kanssa. Tässä perheessä on pantu merkille erityisesti naapurustossa tapahtuvan kyläilyn häviäminen.
Kivelät asuivat kahdeksan vuotta Jalasjärvellä Etelä-Pohjanmaalla. Varsinkin kesäaikaan siellä tavattiin lähteä iltakävelylle katselemaan, näkyisikö naapureita vaikkapa kotiterassilla istuskelemassa. Kohta oltiinkin sitten jo paistamassa yhteistuumin muurinpohjalettuja.
"Völijyyn saattoi tarttua vielä joku muukin naapuri. Tarjottava koostui monesti siitä, mitä kukainenkin keksi käydä hakemassa kotoaan."
Spontaani vierailukulttuuri jäi Jalasjärvelle. Kempeleessä naapurusto on hyvin erilainen, mitä tulee vaikkapa asukkaiden vaihtuvuuteen. Kivelät ovat asuttaneet taloaan kolme ja puoli vuotta. Sinä aikana naapurissa sijaitsevassa paritalonpuolikkaassa on ollut jo kolmet asukkaat, ja kolmannetkin ovat juuri muuttaneet pois.
Ei Jalasjärvi tietenkään ollut pullollaan sosiaalisia ihmeitä, jotka vain tepastelisivat arkailematta oudolle ovelle tuttavuutta hieromaan. Sen sijaan siellä oli aktiivista asukasyhdistystoimintaa. Tulokkaat esimerkiksi käytiin aina yhdistyksen puolesta toivottamassa tervetulleiksi naapurustoon. Siitä oli helppo lähteä mukaan yhteiseen toimintaan, jos halusi.
"Se oli sellaista ilmanaikaista värkkäämistä, mutta se oli se syy olla yhdessä", Timo Kivelä tuumaa. Siinä sitten syntyi niitä piipahtelututtavuuksia.
Kaikki eivät tietenkään halua sen kummemmin kaveerata naapureidensa kanssa. Mutta sitten on niitä, jotka haluaisivat eivätkä vain saa napattua kiinni sosiaalisesta verkosta. Saija Kivelä työskentelee seurakunnassa ja on usein törmännyt ongelmaan kotikäyntejä tehdessään.
"Yksinäisyys on käsinkosketeltavaa varsinkin niillä, jotka ovat muuttaneet toiselta paikkakunnalta ja hoitavat yksin kotona lastaan. Oulu on muuttovoittokunta, ja minusta verkostojen puute ja yksinäisyys näkyvät täällä todella."
Erkko Anttilanmielestä nyky-yhteiskunnassa on helpompi marginalisoitua. Sosiaaliset suhteet ovat enemmän itsestä kiinni kuin ennen.
"Nykyisin on niin sanottuja etäsuhteita - siis maantieteellisessä mielessä - ja väliin jää paljon tyhjää. Ihmisen ympärillä ei ole sitä yhteisöä, mikä ennen aina väistämättä oli, sekä hyvässä että pahassa. Yhteiskunnan heikko-osaisimmille se on huono asia, sillä siitä seuraa sosiaalista eriarvoisuutta. Ja jos et osaa käyttää internetiä, olet kohta aivan avuton, kun ihmiset tukeutuvat yhä enemmän ylipaikallisiin järjestelmiin ja paikalliselle tasolle jää tyhjiö."
Elämän yksityistyminen kaupungistumisen myötä on Anttilan mukaan puhututtanut sosiologiassa jo sata vuotta sitten. Georg Simmel kirjoitti suurkaupunkilaisille ominaisista psykologisista piirteistä, joihin kuuluvat varautuneisuus ja etäisyyden pito ihmisiin. Naapureita ei halutakaan tuntea ja vastaantulijoihin kadulla suhtaudutaan ainakin näennäisen välinpitämättömästi. Simmelin mielestä syy löytyy ihmisen henkisestä kapasiteetista: koska ihmisaivot pystyvät käsittelemään vain rajallisen määrän tuttavuuksia, ylimääräinen karsitaan, jotta kokemus elämän hallittavuudesta säilyisi.
Kaupunki on silti pikemminkin ilmiön muoto kuin sisältö. Anttila tulee pohdinnassaan takaisin lähtökohtaan, vaurastumiseen.
"Kun katsoo näitä tutkimukseni esikaupunkilaisia, jotka olivat työväenluokkaisia, köyhää väkeä, niin kyllä heidän elämäänsä kuului selvästi se, että tunnettiin naapureita. Ja jos lukee vaikka Charles Dickensin kuvauksia 1800-luvun Lontoosta, näkee, kuinka työväenluokkaisissa kortteleissa ihmiset olivat hyvin paljon kanssakäymisissä naapureidensa kanssa. Kylämäiseen tyyliin, keskellä miljoonakaupunkia."
Pitkälle on päästy piipahtelukysymyksestä. Ihmisten loitontuminen toisistaan ja paikallisten sosiaalisten verkkojen häviäminen ovat luonnollisesti aivan eri tason kysymyksiä kuin se, ilmoitammeko tulostamme etukäteen tekstiviestillä vai emme. Samoihin peruskysymyksiin ne silti johtavat.
Kun naputtelen samassa talossa asuvalle ystävälleni tekstiviestillä kysymystä siitä, voisinko tulla nopeasti käväisemään, ajattelen, etten halua tunkeilla. Kysymys ei niinkään ole niistä kymmenestä askeleesta, jotka ehkä joutuisin ottamaan turhan päiten, vaan toisen ihmisen yksityisestä tilasta. Jotta talo voi elää tavallaan, vieraan ei sovi kulkea ajallaan.
Tietysti kaikessa on kysymys myös ajankäytön muutoksesta. Spontaani kyläily sopii kovin huonosti nykymaailmaan, jossa vapaa-aikakin on usein aikataulutettu. Ja ehkä kiireettömyys onkin juuri se asia, joka vanhan ajan kyläilykulttuurissa eniten viehättää.
Kuten Timo Kivelä sen sanoo:
"Kyläilystä ei tule elämää vakavampaa, kun voi vain mennä paikalle ilman että tarvitsee varata audienssia. Elämästä on muutenkin tullut sellaista, että joka asiassa eletään kalenterin kanssa."