On taas se aika vuodesta, kun merimetsojen kalareissut nostavat kalastajien verenpainetta. Suomen merialueille kohta 20 vuotta sitten palannutta lajia halutaan säännöllisesti vähennettäväksi, perusteena kalastajille aiheutuvat vahingot.
Usein näkee myös väitettävän merimetsoa vieraslajiksi, joka ei kuulu luontoomme. Tämä on virheellinen argumentti.
Viime vuonna julkaistu, maa- ja metsätalousministeriön alaisuudessa valmisteltu Kansallinen vieraslajistrategia sanoo asian selkeästi: ”Merimetso ei ole vieraslaji eikä se kuulu tämän strategian piiriin”.
Merimetson historia nykyisellä Itämeren alueella ulottuu arkeologisten luustolöydösten mukaan jääkauden jälkeisiin merivaiheisiin. Laji hävitettiin kuitenkin kokonaan Itämereltä 1900-luvun alkuun mennessä.
Toinen Suomen rannikolla parin viime vuosikymmenen aikana huomattavasti runsastunut laji on merikotka.
Kun 1970-luvun alussa koko Suomesta tunnettiin vain noin 35 pesivää merikotkaparia, määrä on nyt yli 350 paria.
Lisäksi merialueella viettää aikaansa runsaasti pesimättömiä lintuja. WWF:n arvion mukaan tällä hetkellä Suomessa elää noin 1 500 merikotkayksilöä.
Merimetson tavoin myös merikotka vaikuttaa eliöyhteisössä muihin lajeihin, suorimmin luonnollisesti saalislajeihinsa, ja etenkin haahkaan. Tuoreen lintuatlaksen mukaan Suomen haahkakanta on lähes puoliintunut 1980-luvun määristä.
Merilinnustoa pitkään tutkinut dosentti Mikael Kilpi tiivisti kadon syyn Suomen Luonnon haastattelussa: merikotkan voi sanoa paikoin tyhjentäneen ulkosaariston haahkoista.
Osansa on myös sisäsaaristoon levinneillä minkillä ja supikoiralla, mutta aikuisia haahkanaaraita saalistava merikotka on pääsyyllinen.
Merikotkan yhteydessä ei ole vielä esitetty vakavasti kannan vähentämistä. Kotkien talviruokinta on kuitenkin jo suurelta osin lopetettu.
Tutkijakaan ei vaadi merikotkakannan rajoittamista, mutta toteaa että ensin pitäisi tunnustaa ongelma ja sen jälkeen lähteä hakemaan ratkaisuja ”ihan oikeasti”, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Sekä merikotkan että merimetson yhteydessä kannan vähentämisen tai rajoittamisen keinoja kiinnostavampi kysymys liittyy kuitenkin vähentämisen oikeutukseen.
Molemmat runsastujat verottavat sellaisia lajeja, jotka kelpaavat myös ihmiselle. Onko tämä riittävä syy vähentää merikotkien ja -metsojen kantojen kasvua?
Entä mitä pitäisi tehdä laulujoutsenelle? Sen on väitetty vievän pesäpaikkoja metsähanhelta, mistä ei ole kovin vakuuttavaa näyttöä ja aiheuttavan isoina parvina tuhoja maanviljelykselle, joskin vain paikallisesti.
Monille jo nämä syytökset oikeuttavat vaatimaan laulujoutsenen metsästystä.
Mutta Suomen vajaan 50 000 lajin joukossa on satoja tai tuhansia lajeja, joiden runsastumisesta ei ole kukaan huolestunut.
Ne ovat esimerkiksi hyönteisiä tai kasveja, usein vieraslajeja, eikä niiden yleistymisestä ole ihmiselle juurikaan harmia.
Monille luontomme alkuperäisille lajeille uusien tulokkaiden saapuminen merkitsee kuitenkin elintilan kaventumista.
Pohjois-Amerikasta tuotu lupiini on hyvä esimerkki vieraslajista, joka valtaa alaa niityillä, lehdoissa ja pientareilla.
Haitta ei kohdistu ihmisiin tai elinkeinoihin, eikä lupiinin runsastumisesta olekaan juuri pidetty palopuheita. Olisiko tilanne toinen, jos lupiini rehottaisi pelloissa pahana rikkakasvina?
Luonnon tarkastelu pelkästään ihmisen näkökulmasta on tiettyyn pisteeseen saakka luonnollista ja ymmärrettävää – olemme itsekäs laji.
Jossain vaiheessa pitäisi kuitenkin osata laajentaa näkökulmaa. Helppoja vastauksia eliölajien suhteisiin puuttumisessa ei silti välttämättä ole tarjolla.