Ristillä roikkui sika. Samassa asennossa ja vieläpä samalla kohtaa, missä olemme tottuneet näkemään Jeesuksen paraatipaikalla kirkon alttarin takana. Pään ympärillekin oli maalattu pyhää ilmentävä sädekehä.
Se tuntui nuoresta miehestä hyvältä vitsiltä. Elettiin Suomessa vuotta 1969.
Kaikki eivät pitäneet näkemästään. Maalauksen tekijä, taidemaalari Harro Koskinen sai kiitokseksi jumalanpilkkatuomion, sakkoja. Rapiat kolme vuosikymmentä myöhemmin sama maalari palkittiin valtion taiteilijaeläkkeellä.
Muutama vuosi aikaisemmin kirjailija Hannu Salamalle langetettiin kolme kuukautta ehdollista vankeutta teoksestaan Juhannustanssit. Syy: jumalanpilkka. Presidentti Urho Kekkonen armahti hänet myöhemmin.
Elettiin aikaa, jolloin vallassaolijat ajattelivat kirjailija Arvo Salon Lapualaisoopperan sanoin: ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei Jumalauta pilkata Jumalaa!”
Mitä jumalanpilkka oikein on? Tätäkö mitä tekivät Koskinen ja Salama?
Sanassa sanotaan jumalalla olevan kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Niinikään väitetään jumalan luoneen ihmisen itsensä kuvaksi.
Jos näin on, eihän tällaiseen harmittomaan taiteeseen voi sisältyä mitään, mikä olisi pilkkaa; mitään mitä jumala ei tiennyt luotujensa tekevän. Sen riskin hän lienee osasi kaikkitietävänä ottaa huomioon ihmistä suunnitellessaan.
Kirjoitan jumalan mieluiten aina pienellä alkukirjaimella, toisin kuin kirkonmiehet opettavat. Jonkun mielestä sekin on jumalanpilkkaa.
Miten sen voisi kirjoittaa isolla, jos se ei avaudu henkilönä, paikan nimenä tai muuna vastaavana. Jos se on vain epämääräinen käsite, joka ei oikeastaan avaudu juuri millään tavalla.
Koska jumala on hämärän verhoama ja pelkästään uskon varassa oleva mielikuvitustuote, sitä ei oikein voi pilkatakaan. Mitä pilkkaa, jos pilkkaa jumalaa? Jotkut pilkkaavat silloin tyhjää, olematonta. On eri asia pilkata olevaista ja kaikkien havaitsemaa ja kokemaa kuin sitä, mikä ei ole mitään.
Teko on tietysti raskauttavampi, jos tekijä tuntee kohteensa ja silti tietoisesti vinoilee tälle. Kokonaan toinen juttu on myös nälviä jotakuta sen vuoksi, että hän uskoo johonkin muuhun mihin itse uskoo.
Jokainen uskoo johonkin. Pakko on uskoa, sillä kaikkea ei tiedä kukaan. Itse kunkin maailmankatsomus perustuu johonkin, mikä pitää sisällään ripauksen olettamuksia; siis uskoa siihen, että asiat voisivat olla tietyllä tolalla siitä huolimatta, ettei niitä kykene järjellä selittämään.
Ranskalainen satiirilehti Charlie Hebdo joutui raukkamaisen terrori-iskun kohteeksi. Islaminuskoisten suuttumus on ymmärrettävä, sillä eiväthän he siedä yrityksiä piirtää kuvaa profeetastaan. Suuttumus ja ihmisten teloitus ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
Satiirilehden toiminta on niinikään ymmärrettävää, sillä eihän tälle lehdelle mikään ole pilkan ulottumattomissa. Se on sen rooli sananvapauden markkinoilla. Lehti pilkkaa kaikkea senkin uhalla, ettei se miellytä sen paremmin oman maan kuin muitakaan valtaapitäviä.
Mikään ei kuitenkaan oikeuta toisen ihmisen tappamiseen. Jos tässä maailmassa on jotain pyhää, se on elämä itsessään.
Pariisin tapahtumat kertovat sen karun tosiasian, kuinka kaukana maailmat ovat toisistaan. Pelit ja vehkeet on lähentymiseen kunhan vain niitä käytettäisiin. Mutta ei.
Näin on tietysti aina ollut. Mutta eri uskontojen herrat varjelkoot, ettei näin tule aina olemaan. Nykyajan tappovälinein helvetti on lähempänä kuin osaamme kuvitellakaan.
Kaiken melskeen keskellä kannattaa palauttaa mieleen, mitä Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija tuumaili: ”Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleireille.”
Kolumni