Diktatuurivaltiot ovat historian läpi katsoneet oikeudekseen kertoa toisille valtioille, useasti demokratioille, mitä niiden rauhaan tulisi kuulua. Meillä suomalaisillakin on tästä perhekohtaista kokemusta. Nyttemmin näkökulma on kääntynyt myös toisin päin: saavatko demokratiat käyttää jopa väkivaltaa kansalaisiaan kaltoin kohtelevia diktatuureja vastaan ja pakottaa ne demokratian kaidalle tielle?
Kotimaisen keskustelun laski äskettäin liikkeelle presidentti Martti Ahtisaari Yleisradion haastattelussa. Ahtisaari ei ole pohdiskeluineen liikkeellä ensimmäistä kertaa, sillä hän viritteli aiheesta keskustelua jo presidenttikaudellaan.
Valtion suvereniteetti ja toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuus olivat vuosisatoja kansainvälisen politiikan kyseenalaistamaton perusta. Periaatteet antoivat viikunanlehden niille, jotka turvasivat asemansa ennemmin väkivalloin kuin hakivat valtaa vaaliuurnilta. Sitä mukaa kuin maailma on "supistunut", tiedonvälitys globalisoitunut ja kansainvälinen sopimusverkko tihentynyt, viikunanlehti on pienentynyt. Diktaattorien on vaikea enää peitellä mitään väärintekojaan, jos vain muut eivät halua vaieta niistä.
Kysymys diktatuurin pakottamisesta demokratiaan liittyy myös keväällä käytyyn Irakin sotaan. Liittouman käyttämiltä sodan syiltä näyttää pudonneen pohja siinä määrin, ettei presidentti George W. Bushilla ja pääministeri Tony Blairilla ole kohta enää muuta perustetta kuin vedota Saddamin hallinnon tekemiin ihmisoikeusrikoksiin.
Tässä kohden keskustelu sodan syistä liippaa Suomea. Yhdysvallat kysyi virallisesti 1. heinäkuuta Suomelta, voiko se osallistua joukkohautojen etsintään ja tutkintaan Irakissa. Hallitus vastasi pyyntöön myönteisesti - ja rapsakasti, jo seuraavana päivänä. Oikeushammaslääkäri Helena Rannan johtama ryhmä lähtee Irakiin valmistelumatkalle tässä kuussa.
Miehitysjoukot ovat jo löytäneet joukkohautoja, ja niitä taatusti löytyy lisää. Hyvä, että Saddamin synnit pengotaan. On silti hyvä tiedostaa etukäteen, että Yhdysvalloilla ja Britannialla voi olla ylivoimainen houkutus perustella sotaa jälkijättöisesti työryhmän varmasti karmaisevilla tutkimustuloksilla.
Ranta joutui liipaisimelle jo maaliskuussa 1999, jolloin hänen ryhmänsä tutki Kosovon Racakissa tehtyä, 40 Kosovon albaanin hengen vienyttä verilöylyä. Selvitys ei ainakaan julkaistuilta osiltaan tehnyt syntipukkia sen paremmin serbeistä kuin albaaneista. Tästä huolimatta Nato käytti raporttia avainperusteluna heti perään aloitetuille Jugoslavian pommituksille. Se ei silti tee tyhjäksi tosiasiaa, että presidentti Slobodan Milosevicin johtama Jugoslavia rikkoi albaaniväestön ihmisoikeuksia räikeästi.
Ahtisaarelainen ajattelu edustaa läntisissä demokratioissa yleistynyttä käsitystä, että kansallisvaltiot ovat vastuussa kansalaistensa kohtelusta ulkopuolisillekin. Valtioiden sitoumuksilla ihmisoikeussopimuksiin on jo merkitystä, ja kansalaisjärjestöt seuraavat tarkasti ja yli rajojen, miten kansalaisia kohdellaan.
Ongelmakohtia silti on. Mikä porukka määrittelee "hyvät" ja "pahat" ja millä kriteereillä? Tarvitaanko "pahojen" rankaisulle YK-tason siunaus? YK:n roolista ja kansallisvaltioiden suvereniteetista suurta huolta on kantanut sattumoisin Mauno Koivisto, Ahtisaaren edeltäjä.
Suuri pulma on sekin, että demokratia on helposti kuin kaivoon kannettua vettä. Ykkösesimerkit väkivallalla alkaneista, onnistuneista demokratiaoperaatioista ovat Saksa ja Japani, joihin kansanvalta istutettiin toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltain voimin. Siinäpä ne onnistumiset likimain ovatkin.
Väkivallattomista demokratiaprojekteista paras on EU:n itälaajeneminen. Sen minkä Stalin loi pistimillä, sitä unioni korjaa demokratialla ja direktiiveillä. Itä-Euroopan demokratiakoulu alkoi jo Etykistä. Neuvostoliitto halusi Etykistä sinetin toisen maailmansodan rajoille. Länsi sai vastikkeeksi ihmisoikeudet kirjatuiksi sopimusteksteihin, ja tämä hajotti osaltaan neuvostoleiriä.
Keskustelua demokratian väkivaltaisesta viennistä kuumentaa tietysti Yhdysvaltain nousu hypervallaksi yleensä ja sen hallitsijoiden politiikka erityisesti. Kuten Harvardin yliopiston dekaani Joseph Nye kirjoittaa tuoreessa Foreign Affairs -lehdessä, nyky-Yhdysvallat ei noudata presidentti Franklin Rooseveltin neuvoa, että silloin kun kädessä on iso keppi, kannattaa puhua hiljaisella äänellä.
Yhdysvallat perustelee isoa ääntään aina vain parin vuoden takaisilla terroristi-iskuilla. Eurooppa hyväksyi perustelun aikansa. Mutta kuten toinen harvardilainen Andrew Moravcsik huomauttaa, Euroopalle päivämäärä 9.11. on tärkeämpi kuin 11.9. Berliinin muuri murtui 9. marraskuuta 1989.
Suomi on nostanut ihmisoikeuspolitiikan omalla asialistallaan paljon ylemmäs kylmän sodan vuosista. Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomukset olivat Suomen valtiojohdolle ja myös tiedotusvälineille vaikea aihe. Lisäksi ihmisoikeudet alistettiin takavuosina suuremmitta tuskitta kauppapolitiikan alttarille. Taannoinen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen (kok.) matkusti, Koiviston presidenttikaudella, Kiinaan ensimmäisenä länsimaisena poliitikkona Tiananmenin verilöylyn jälkeen.
Sekä tasavallan presidentti Tarja Haloselle että ulkoministeri Erkki Tuomiojalle (sd.) ihmisoikeudet ovat sydämenasia aivan toisella tapaa kuin joillekin edeltäjille. He kuitenkin haluavat ajaa niitä kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n ja Euroopan neuvoston kautta. Tie on kyllä turvallinen, mutta samalla on hyväksyttävä sekin, että Libya johtaa tänä vuonna YK:n ihmisoikeuskomissiota.