Sinä päivänä kouluruokana oli valkokastiketta ja ryynimakkaroita.
Se oli pakko nieleskellä ennätysvauhtia, sillä joulunäytelmän rekvisiittaan kuuluva puukko oli lipsahtanut kädessä ja sormeen oli tullut syvä haava.
Talonmies komensi syömään ennen kuin hän veisi lääkäriin.
50 kilometrin matka syrjäkylän pikkukoululta terveyskeskukseen tikkien ompeluun oli sanalla sanoen pahoinvoiva. Se piti viettää talonmiehen vaalean Ladan lattialla, jotta auton sisustus ei vereentyisi vahingossakaan.
Muistan yhä tuon tokaluokalla koetun hetken kuin eilisen päivän. En ikuisesta arvesta peukalossani vaan ryynimakkaroista ja valkokastikkeesta, joita en edelleenkään voi sietää.
Koko ala-asteen ajan kouluruokailut olivat painajaismaisia. Kuuden viikon ruokalistalta ei löytynyt kovin monta mieluista ateriaa. Opettaja pakotti syömään, minkä vuoksi aamun tunnit hurahtivat laskiessa minuutteja piinaavaan ruokataukoon.
Onneksi oli ruokaliina. Sen kätköihin pystyi käärimään suurimmat yökötykset, kuten sillin palaset, ja viemään ne vaivihkaa roskiin.
Nuorimmat nirsoilijat piilottivat punajuurenmollukat vaaleiden housujen taskuun.
Syy pahoin rajoittuneeseen ruokapalettiin piili tietenkin kotona. Lapsuudessani syötiin samoja ruskeita kastikkeita, keittoja ja laatikoita päivästä toiseen. Kasviksia käytettiin harvoin.
Vain muutamiin yksinkertaisiin makuihin tottuneen oli suunnattoman vaikea laajentaa itse ruokarepertuaariaan. Outo oli lapsen maailmassa yhtä kuin pahaa. Pottumuusiin eksynyt porkkananpala aikaansai oksennuksen.
Siksi kouluateriat olivat yhtä taistelua, josta selvittiin maistelematta. Pureskeltiin ruoka ja nielaistiin nopeasti alas kunnon kulauksella vettä metallimukista.
Vasta yläasteella tilanne alkoi parantua. Ikätoverit hehkuttivat suosikkiruokiaan, ja halu kuulua joukkoon puristi rintaa.
Sinnikkäillä suupaloilla kavereiden mielestä hyvät ruuat alkoivat maistua omastakin mielestä hyvältä. Toisto ja sosiaalinen paine tekivät siis tehtävänsä. Oi sitä hetkeä, kun pitsa olikin hyvää!
Opetushallituksen mukaan noin 900 000 koululaista ja opiskelijaa syö päivittäin maksuttoman kouluruuan. On upeaa, että mahdollisuus monipuoliseen ruokaan on tarjolla lapsille perhetaustasta riippumatta. Etenkin rikkinäisten ja vähävaraisten kotien lapsille viisi lämmintä ateriaa viikossa on pelastus.
Mutta edelleen ruokailijoiden joukossa on kaltaisiani lapsia, joiden vanhemmat eivät ole totuttaneet heitä erilaisiin makuihin lapsuudessa. Heille niihin tutustuminen alkaa vasta kouluvaiheessa, mikä on pitkä ja yököttävä tie. Ei ihme, jos koululainen potee aamupäivisin jännityspäänsärkyä tai mahakipua.
Toivoa sopii, että tämän päivän koululaisia ei pakoteta syömään. Käskystä maistava kokee ruuan pahaksi, vaikka se olisi miten hyvää.
Toisten oppilaiden mallikäyttäytymisellä on häkellyttävän suuri voima. Ruoka, joka kotona jää lautaselle, kelpaa kaverin luona nikottelematta.
Kouluissa voisikin jakaa vuosittain tunnustusta oppilaille, jotka esimerkillään saavat kannustettua muita oppilaita syömään. Lapsille, jotka ovat osaltaan tekemässä kouluruokailuista iloisia ja nautinnollisia hetkiä.
Se ei saisi olla enää kenellekään painajaismainen spektaakkeli, joka toistuu päivästä toiseen ja jonka muistaa loppuiän.