Jossakin on syntynyt sanonta: Puhetta piisaa kuin karjalaisten kesäjuhlilla. Itse asiassa ei tarvita kuin muutama karjalainen tai karjalaisesta perinneruoasta kiinnostunut, kun saadaan aikaan melkoinen tunnelmallinen pulina.
Se oli koettavissa lauantaiaamupäivänä Aleksinkulman keittiössä, kun Oulun Karjalaseuran järjestämällä kurssilla opeteltiin omin käsin, miten karjalanpiirakkapohja eli kuori pyöritetään pulikalla oikeaan soikeaan muotoonsa ja millainen määrä puuroa kannattaa levittää pohjan päälle.
Melko määrä uusia termejäkin oli opittavana kuten pulikka (kaulin), ajella (kaulita) ja yhdistäjä (henkilö joka levittää puuron kuoren päälle ja rypyttää piirakan).
Hankalimmaksi vaiheeksi osoittautui juuri rypyttäminen: oliko viisaampaa aloittaa keskeltä vai edetä alhaalta ylös ja kääntää sitten. Ja entä sormien asento? Sormenpäälläkö rypytettäisiin vai sormenpään sivulla?
Keinoja nähtiin monia - kaikki karjalanpiirakat olivat uunista voideltaviksi ehätettyään pysyneet rypytyksissään kiinni ja olipa usealle aika helppoakin tunnistaa omat tekeleet piirakkavuoresta. Hymyillen todettiin, miten kehityskaaren alku oli jo näkyvissä.
Kurssin opettajat Liisa Heinonen ja Leena Vasko lohduttivat untuvikkoja korostaen, että harjoitus tekee mestarin tässäkin lajissa.
Ylipäänsä karjalanpiirakan tekeminen vaatii aikaa ja mieltä. Valmistelut aloitetaan jo tunteja ennen, ellei edellisenä päivänä, sillä riisipuuron on jäähdyttävä. Puuron keittäminen - vaikka se saakin jäädä vähän raa´aksi, uuni kun kypsentää sitä lisää - edellyttää malttia: se keitetään hyvin miedolla lämmöllä pohjaan palamisen välttämiseksi.
Ison taikinan leipominen piirakoiksi käy työstä; Oulun Karjalaseura talkoilee maaliskuiseen pitopöytäänsä peräti viitisensataa piirakkaa.
Erityisen työlääksi leipominen käy, mikäli taikina on kova. Tällöin täytyy käyttää hartiavoimia, Liisa Heinonen tuumaa. "Taikinan tulee olla ihanan lempeä", hän luonnehtii.