Euroopan unioni on mielletty Suomessa rahasammoksi, josta haalitaan tukia ja avustuksia. Tosiasiassa Suomi tukevoittaa EU:n kassaa suuremmalla määrällä euroja kuin saa unionilta erilaisia tukia takaisin.
Ensimmäisten jäsenyysvuosien aikana Suomi oli rahanjaossa saajien joukossa. Suomen nettomaksuosuus vuosittain unionille on kasvamassa nykyisestä noin 100-200 miljoonan euron tasosta 540-880 miljoonaan euroon vuoteen 2013 mennessä.
EU:n jäsenmaissa hiotaan parhaillaan taktiikoita vuosien 2007-2013 budjettineuvotteluja varten, jotka on määrä saada päätökseen kesäkuuhun mennessä.
Kiistaa on siitä, kuinka suurella osuudella jäsenmaiden bruttokansantulosta pitäisi kattaa EU:n budjettia. Kuusi suurinta nettomaksajamaata haluavat jäädyttää maksut nykyiseen yhteen prosenttiin maiden bkt:sta. Komissio vaatii menojen kasvattamista noin 1,14 prosenttiin bkt:sta eli 138 miljardiin euroon vuodessa.
Toinen keskeinen kysymys on, kuinka budjettivarat jaetaan eri toimintoihin. Pääosa EU:n kautta takaisin Suomeen kiertävästä rahasta kulkee maataloustuen ja maaseudun kehittämisvarojen kautta. Maataloustuet on lyöty lukkoon pitemmäksi ajaksi, mutta maaseudun kehittämisvaroista tulee vielä kova vääntö.
Suomen neuvottelupanokset keskittyvät siihen, että Pohjois- ja Itä-Suomi säilyisivät korkeimman alue- ja rakennetuen piirissä. Suuret nettomaksajat ovat vaatineet Ruotsin johdolla, että korkein aluetuki rajattaisiin tiukasti köyhimmille alueille, käytännössä siis uusille jäsenmaille, joiden bruttokansantuote jää alle 75 prosentin unionin keskiarvosta.
Meidän on tunnustettava, että laajentuminen ja solidaarisuus köyhempiä jäsenmaita kohtaan myös maksaa.
Yksi riidan siemen on Britannian erityisetu. Pääministeri Margaret Thatcher neuvotteli 20 vuotta sitten maalleen erityisoikeuden jäsenmaksujen palautuksiin. Britannia sai oikeuden vastineeksi siitä, että sen maatalous saa suhteellisesti vähemmän tukea kuin muut jäsenmaat.
Loppupuristus budjetista voi jäädä hyvinkin Suomen puheenjohtajakaudelle syksyyn 2006. Sitä ennen pidettävät parlamenttivaalit Saksassa ja Britanniassa hankaloittavat sovun löytymistä. EU:n perustuslain ratifiointiprosessit hidastavat myös rahoitusneuvotteluja.
EU:ssa on totuttu tekemään ratkaisut aikatauluja venyttäen ja selkä seinää vasten. Miten ihmeessä rahasta sopiminen voisi onnistua puolitoista vuotta ennen lopullista takarajaa? On muistettava, että neuvottupöydässä on 25 maata ja ratkaisu edellyttää yksimielisyyttä.
Kompromissihakuisena neuvottelijana tunnettu Suomi kykenisi kasaamaan tavalla tai toisella sovun rahoituskehyksistä, mutta miten hallituspuolueet siitä selviävät. Keväällä 2007 pidettävissä eduskuntavaaleissa kansalta voi tulla tuomio, jos pohjoisen tuet eivät säily korkeimman aluetuen piirissä.
Unionin budjetti on pieni jäsenvaltioiden kansallisiin rahavirtoihin verrattuna. Esimerkiksi EU:n osuus kaikista julkisista aluemenoista on alle kolme prosenttia.
EU:n rahoitusjärjestelmä kaipaa uudistamista. Komissio on esittänyt EU-veron säätämistä, millä korvattaisiin sekava jäsenmaksujärjestelmä.
Poliitikoilla ei näytä olevan poliittista rohkeutta tarttua ehdotukseen. EU:n laajentuminen pakottaa harkitsemaan vakavasti esitystä. Samalla on huolehdittava, ettei kansalaisten verotaakka kasva.
Kansalaisilta perittävällä EU-verolla vältettäisiin kiistat nettomaksajista ja -saajista. Unionille menevä vero näkyisi ostoksissa, palkkalaskelmissa ja yritysveroissa, mikä olisi oikea askel eurooppalaisen identiteetin rakentamisessa.