Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta ottivat sunnuntaina poikkeuksellisen selkeäsanaisesti kantaa Venäjän Ukrainan-politiikkaa vastaan.
Venäjä painostaa Ukrainaa uhkaamalla puuttua sotilaallisesti maan asioihin. Ukrainaan kuuluva Krimin niemimaa on jo käytännössä Venäjän hallussa.
Suomi pitää Venäjän toimia Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden loukkauksena. Siten ne suuntautuvat YK:n perusasiakirjaa ja kansainvälistä oikeutta vastaan.
Suomen kannanotto on poikkeuksellisen selkeä. Venäjän ja etenkin sen edeltäjän Neuvostoliiton kansainvälisen oikeuden rikkomuksia on ollut tapana kommentoida ympäripyöreästi ja osoittelematta.
Vanhasta käytännöstä poikkeavana voidaan pitää myös Suomen puolustusministeri Carl Haglundin (r.) ilmoitusta perua aikaisemmin täksi päiväksi sovittu tapaaminen Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigun kanssa.
Tapaamisen siirtäminen on linjassa ulkopoliittisen johdon kannanoton kanssa. Kenellekään ei tule syntyä sitä kuvaa, että Suomi antaisi vähäisintäkään tukea Venäjän koville otteille.
Tilanne Ukrainassa on monimutkainen ja tulenarka. Venäjän Ukrainan-politiikkaa on vaikea ymmärtää muuna kuin suurvaltaimperiumin epätoivoisena yrityksenä pitää kiinni etuvartioasemastaan.
Tätä kuvaa hyvin Venäjän presidentin Vladimir Putinin parlamentin ylähuoneelta saama valtuutus käyttää asevoimia omien kansalaistensa ja Krimillä sijaitsevan laivastotukikohtansa suojelemiseksi.
Kaava on tuttu monista yhteyksistä toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta. Siinä suhteessa Venäjä ei tee myönteistä poikkeusta edeltäjästään Neuvostoliitosta, että sen keinovalikoima näyttää olevan aina samanlainen. Putininkaan työkalupakista ei löydy muuta kuin voimatoimet ja niillä uhkaaminen.
Venäjän sotilaallinen ylivoima Ukrainaa vastaan on itsestään selvä. Mitä aseiden käytöllä saavutettaisiin, on eri asia.
Laajamittainen aseellinen operaatio ajaisi Venäjän pitkäksi aikaa erityksiin muusta maailmasta. Ukrainan Venäjä voi hetkeksi ottaa komentoonsa, mutta samalla se valaisi perustan lopulliselle välien rikkoutumiselle.
Eristäytymisen muusta maailmasta ei luulisi olevan Venäjän etujenkaan mukaista etenkin kun maa on taloudellisesti yhä enemmän riippuvainen toisista maista.
Aseellinen pullistelu saattaa sytyttää pienestä kipinästä ison roihun. Ei tarvita kuin yksi vahingonlaukaus väärään aikaa ja väärässä paikassa, niin sen seuraukset voivat olla arvaamattomat. Siksi Venäjän tulisikin pidättäytyä kaikista sotilaallisista toimista.
Venäjän johdolla on avaimet toisenlaiseen ratkaisuun, jos se haluaa vain käyttää niitä. Aseellisen uhittelun sijaan tarvitaan rakentavia ehdotuksia, jotka nojaavat ukrainalaisten oikeuteen päättää asioistaan.
Pääkirjoitus