Syyllisyyden tunne -- sitä ei voi kiistää, kun yrittää hinkata verta irti valkoisesta puupinnasta. Ruumiin hävittämisessäkin on oma hommansa, mutta iljettävintä on, että sen jälkeen kädet tuntuvat pitkään likaisilta. Syyllisyys ei lähde, vaikka hankaisi niitä sitruunalla.
Mikä oikeutti tekoni? Tuon ruumiin omistaja aloitti aamunsa kuin kuka hyvänsä, aavistamatta, että sen päässä odottaisi hänen maallisen matkansa päätös. Hän tuijotti unen raskauttamilla silmillään samaa kattoa kuin minäkin. Vai oliko hän täällä jo aamulla? En ole varma. Voi olla, että hän livahti sisään myöhemmin.
Hän toteutti elämässään kaikkia hyveitä. Eli paremmin kuin moni meistä. Keskittyi perusasioihin. Hän söi vain sen verran, minkä elääkseen tarvitsi, ja jatkoi sukuaan vain siinä määrin kuin näki jatkuvuuden kannalta välttämättömäksi. Hän ei juopotellut eikä irstaillut. Ei ostellut epäeettisesti tuotettuja vaatteita.
Sitä en mene vannomaan, etteikö hän joskus olisi piipahtanut ylikansallisten ketjujen pikaruokapaikoissa. Mutta sieltäkään hän ei ostanut mitään.
Eikä hän koskaan halunnut pahaa yhdellekään meistä.
Tekikö hänen lähtönsä oikeutta tuolle jalolle tavalle elää ja olla? Ei. Iskin takaapäin kuin alhaisin lurjus.
Olin väijynyt häntä jo jonkin aikaa. Hän ei tehnyt minulle mitään, mutta hänen läsnäolonsa kiihdytti minut raivon partaalle. Hänen jokainen äännähdyksensä kulki sähköiskun lailla läpi hermostoni. En voinut sietää tuota korskeaa olemusta, joka liikuskeli huoneistossani kuin paraskin maail-manomistaja.
Kello 17.06, sälekaihtimien väleistä siivilöityvän auringonvalon raidoittaessa tämän irvokkaan tapauksen näyttämöä, hänen elämänsä päättyi huoneistoni lounaisessa nurkkauksessa.
Riistin häneltä hengen. En ole siitä ylpeä, mutta tuossa tilanteessa en nähnyt muitakaan vaihtoehtoja. Sitä paitsi olen tehnyt tätä ennenkin.
Toukokuu on jo pitkällä, ja taas se on alkanut.
Kaikki, mitä olen ikinä pyytänyt häneltä ja hänen kaltaisiltaan, on se noin puolen neliömetrin tila, jonka kulloinkin tarvitsen ympärilleni. Minun puolestani he saavat pitää kaiken muun. Mutta ei. Heidän on tuotava nitisevät kuorensa ja nukkaiset, päättömästi heiluvat raajansa juuri siihen, mihin itse olen ajatellut nuppini kallistaa.
Kun asiaa oikein syvällisesti tuumii, on selvää, että tämäkin yksilö oli itse syypää kurjaan kohtaloonsa.
Ei sekään, että sattuu olemaan hapsenkatti, jäytiäinen, sokeritoukka, sarvijäärä, jänkähyttynen, seinälukki tai muu elämän yleiseen epäreiluuteen syytön niljake, oikeuta mihin hyvänsä.