Ruu­miil­li­suu­den puo­les­ta­pu­hu­ja

Satu Saarinen ja hänen Katlego-poikansa.

Kuva: Teija Soini

Sovimme haastattelun Satu Saarisen kanssa kahvilaan Oulun kansainvälisen koulun liepeille ennen kirkkoherran vaalia.

Näillä kulmilla Saarinen viettää paljon aikaa, sillä vanhempi poika Katlego, 7, on kansainvälisen koulun oppilas ja tytär Dimpho on lähellä päiväkotiryhmässä.

Muutenkin Saarinen viihtyy ”Rauhalan kulmilla”. Häntä viehättää erityisesti Hupisaaren kävelysillan kulmalla oleviin rakennuksiin tehdyt villit graffitit.

Aurinkoinen päivä ja hieno valo, siellä voisi käväistä ottamassa valokuvia.

Saarinen kävelee ripeästi turkoosissa mekossaan. Kasvojen ilmeet vaihtuvat nopeasti, kun hän jutustelee, niistä voi lukea jopa komediennen elkeitä. Välillä hän nykii mekkonsa hihaa ja huolehtii, ettei kyynärpäähän kiinnitetty iso haavalappu näkyisi valokuvissa.

Edellisessä illassa oli nimittäin ollut dramatiikkaa. Lapset olivat jo nukkumassa, ja mies työreissulla, kun Saarinen työskenteli näyttöpäätteellä työhuoneessa. Kun puhelin vinkaisi merkiksi siitä, että akku on loppumaisillaan, hän juoksahti hämärässä talossa hakemaan laturia. Väistäessään reitille osunutta lasipöytää hän löi kyynärpäänsä television kulmaan ja sai siihen aimo palkeenkielen.

Verta pursuavaa haavaa oli pakko lähteä tikkauttamaan päivystykseen. Onneksi lasten kummitäti pystyi tulemaan lapsenvahdiksi.

Nyt tärsky jo huvittaa, mitä nyt kyynärpää selvästikin on vielä kipeä.

Ensimmäinen naiskirkkoherra

Moni oululainen odotti kiinnostuneena, tuleeko Satu Saarisesta Oulun seurakuntayhtymän ensimmäinen naispuolinen kirkkoherra. Saarinen oli ensimmäinen nainen Oulun seurakuntayhtymässä, joka oli asetettu vaalisijalle kirkkoherran vaaliin.

Naispappien asemalla on koko Oulun hiippakunnassa vaikea historia, kun hiippakunnan edellinen piispa Olavi Rimpiläinen ei hyväksynyt naispappeutta ja kieltäytyi vihkimästä naisia papinvirkaan.

Satu Saarinen vihittiin papiksi murroskohdassa, vuosi ennen Rimpiläisen eläköitymistä. Hän sai pappisvihkimyksensä Mikkelissä vuonna 1999, vaikka oli töissä Kemissä, joka kuuluu Oulun hiippakuntaan.

Saarinen sanoo, ettei hänellä ole omakohtaisia kokemuksia syrjinnästä, mutta nuorena pappina hän kiinnitti huomiota siihen, miten paljon aiheesta puhuttiin varsinkin naispappien keskuudessa. Asia oli kipeä.

”Se alkoi mietityttää, ja varsinkin se tapa, millä näistä kokemuksista puhuttiin”, Saarinen muistelee, kun olemme asettuneet kahvilan nurkkapöytään keskustelemaan.

Naispappien kokemukset ja mielenkiintoinen murroskohta kiinnostivat niin paljon, että hän ryhtyi tutkimaan aihetta ja väitteli siitä tohtoriksi Lapin yliopistossa vuonna 2005.

Naisen asema?

Vaikka Saarinen kuuluu Suomen Naisteologiyhdistyksen hallitukseen, on usein julkisuudessa puolustanut naispappeutta ja suhtautunut tiukasti naispappien syrjintään, lattekupin ääressä häntä ei saa syttymään teemasta naisen asema kirkossa.

”Perusseurakuntatyön arjessa asema on nykyään ihan hyvä.”

Hänelle Oulujoen kirkkoherraksi hakeminen ei ollut naisten aseman parantamiseen liittyvä missio, vaan henkilökohtainen ratkaisu, joka tuntuu nyt oikealta.

Saarinen sanoo useaan otteeseen, että häntä kiinnostaa nimenomaan poikkeuksellisen moni-ilmeinen Oulujoen seurakunta, johon kuuluu niin syvää maaseutua Yli-Iissä ja Ylikiimingissä kuin kaupunkikulttuurialueita ja esimerkiksi Heikinharjun vastaanottokeskus. Kirkkoherran paikkoja on viime vuosina ollut seurakuntayhtymässä aikaisemminkin auki, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun Saarinen haki virkaa.

Myöhemmin Saarinen kuitenkin haluaa palata naisteemaan. Naisia on vielä vähän johtavissa asemissa, eikä pelkästään kirkossa.

”Vaikka naisen asema sinänsä on hyvä verrattuna moniin muihin maihin, niin jokin meidän rakenteissa, ja erityisesti johtamisen kulttuurissa, näyttää hylkivän naista. Tai naiset hylkivät johtamista.”

Väitöstutkimuksessaankin hän nosti esiin, miten naiset tuntuvat vierastavan kirkollista johtamisen tapaa ja ajattelevat, ettei heissä ole ”kirkkoherra-ainesta”.

Ehkä hänelle on nyt tullut aika elää kuten on opettanut, ja yrittää omalta osaltaan tuoda uudenlaista johtamisen mallia kirkkoon.

Saarisen kannattajien kampanja Facebookissa oli uusi ilmiö, josta kaupungilla kerrottiin joidenkin kohotelleen kulmiaan: oliko se vähän tyrkkyä? Toiset taas huomauttivat, että on vaatityötä tehty ennenkin, kotiovelta asti on haettu äänestäjiä oman ehdokkaan taakse.

Saariselle itselleen Facebook-kampanjasta tuli vain positiivista palautetta.

Tutkijan ura kiinnosti

Kun Satu Saarinen lähti aikoinaan opiskelemaan teologiaa, hän ajatteli, ettei hänessä ole pappisainesta. Kotiseudun vanhat rovastit eivät olleet sellaisia, joihin nuori nainen olisi pystynyt samaistumaan. Seurakuntatyötä enemmän mielessä siinsi tutkijan ura.

”Minulla oli uskontotiede pääaineena, ja opiskelin sitä paljon. Tein myös opintoja Aasian ja Afrikan kielten laitokselle ja islamin opintoja”, hän muistelee.

Seurakuntaharjoittelu Munkkiniemen seurakunnassa muutti kuitenkin ajatukset.

”Sain Munkkiniemessä todella hyvää ohjausta, ja siellä näki monenlaista pappeutta. Tuli sellainen olo, että ehkä minustakin voisi tulla pappi.”

Saarista voi hyvällä syyllä pitää liberaalina uskonkäsityksissään: hän olisi oikein iloinen, jos Suomeen tulisi sukupuolineutraali avioliittolaki ja kirkkokin vihkisi avioliittoon myös samaa sukupuolta olevat parit. Mutta hän ei halua sooloilla, vaan on kuuliainen kirkon päätöksenteolle.

”Minulla on ollut tapana kaikki nämä vuodet tehdä, kuten työnantaja edellyttää. Olen aina nähnyt sen parhaaksi tieksi edistää asioita.”

Työn ruumiillisuus yllätti

Palataan vielä väitöskirjaan, jota varten Saarinen haastatteli Oulun hiippakunnan naispappeja. Erityisesti häntä puhutteli se, miten ruumiillisesti naiset kuvasivat tuntemuksiaan siitä, että piispa ei hyväksynyt heidän pappeuttaan.

”Siitä puhuttiin jopa ruumiillisen väkivallan termein. Puhuttiin iskusta vasten kasvoja, että se tuntui lyömiseltä. Käytettiin myös vertauksia perheeseen: että pyrkii syliin, eikä koskaan pääse, vain pojat pääsevät”, Saarinen kertaa.

Hengellisen työn ruumiillisuus, se on Satu Saarisen mieliaiheita. Papin työn ruumiillisuus on yllättänyt hänet itsensäkin.
”Sakramenteissa, kasteessa ja ehtoollisessa, ruumiillinen kosketus saa hengellisen merkityksen. Toisaalta moni pappi miettii tarkkaan, onko oikein koskettaa joissain tilanteissa vai ei”, hän pohtii.

Kokonaisvaltaisuutta luterilaisuuteen

Saarinen kaipaa lisää kokonaisvaltaisuutta luterilaisuuteen. Ruumiillisena olentona ihminen ei elä vain sanasta, ei, vaikka haluaisi.

”Pitäisi löytää yhteyttä siihen, miltä usko tuntuu, miltä jaksaminen, miltä se, että voimaantuu”, hän kuvailee ja viittaa kristilliseen mystiikkaan ja sen meditatiiviseen perinteeseen, jolle pitäisi hänen mielestään saada lisää tilaa ”uskonnollisessa todeksielämisessä”.

Satu Saariselle pyhästä tanssista on tullut tärkeä hiljentymisen muoto. Hän meni pyhän tanssin kurssille Botswanassa vietetyn kahden vuoden jakson jälkeen ja innostui asiasta niin, että on opiskellut itsekin pyhän tanssin ohjaajaksi.

Kysymys ei ole esittävästä tanssista, vaan rinkimuodostelmassa tapahtuvasta yhteisestä liikkeestä, jossa keskeistä on hengityksen rytmi, musiikki ja yhteinen laulu. Se pohjautuu vanhan testamentin aikaiseen juutalaiseen traditioon.
Oulussa pyhän tanssin ryhmä kokoontuu tuomiokirkon kuorissa. ”Kun tanssii kirkossa, se on eri asia kuin tanssia jossain jumppasalissa. Se on hyvin voimakas sekä esteettinen että hengellinen elämys”, Saarinen kuvailee.

Lapset Afrikasta

Tehdään vielä mutka eteläiseen Afrikkaan, jolla on Satu Saarisen elämässä tärkeä paikka. Ensimmäisen kerran hän matkaili siellä miehensä maantieteiden tutkija Jarkko Saarisen kanssa toistakymmentä vuotta sitten ja he halusivat palata aina uudestaan. Kun kävi ilmi, etteivät he voi saada lapsia, oli selvää, että he haluavat adoptoida lapsen eteläisestä Afrikasta.

Katlego tuli heille kaksivuotiaana vuonna 2007. Seuraavana vuonna Jarkko Saariselle avautui tilaisuus lähteä töihin Botswanan yliopistoon kestävän kehityksen matkailuprojektin puitteissa. Koko perhe otti tilaisuuden innoissaan vastaan. Satu Saariselle se oli oiva paikka olla hoitovapaalla.

Vain 1,5 miljoonan asukkaan Botswana on rauhallinen ja varsin hyvin toimeentuleva keidas levottomassa maanosassa, mutta maan HIV-tilanne on synkkä. Satu Saarinen osallistui Botswanassa HIV-työhön. Siinä yhteydessä kävi ilmi, että Botswanasta voisi saada adoptoida lapsen.

Ja niin kävi, että Botswanan adoptiolakien mukaisessa järjestyksessä ryhdyttiin tutkimaan, voisiko Dimpho-vauvasta tulla Katlegon pikkusisko. Botswanassa se tarkoitti 6–36 kuukauden aikaa, jolloin sosiaalityöntekijä pitää yhteyttä äitiin ja adoptiovanhempiin, ja jolloin äidillä on vielä mahdollisuus perua adoptio. Adoption vahvistuksen jälkeen lapsen voi vielä pois maasta vasta vuoden päästä.

Vaikka Dimphosta tuli suomalainen Saarinen, hän säilytti myös Botswanan kansalaisuutensa ja koko perhe yhteyden Dimphon biologiseen äitiin ja koko perheeseen. Heillä on niin sanottu avoin adoptio.

”Soittelemme Dimphon äidin kanssa noin kerran kuukaudessa sinne Kalaharin autiomaan laitaan, hän puhuu hyvää englantia. Lisäksi kirjoittelemme sähköpostia.”

Saariset pitävät arvossa jaettua vanhemmuuttaan, joka ulottuu mantereelta toiselle.

”Erityisesti minua koskettaa se, miten Dimphon äiti aina kirjeessään kysyy, mitä hänen rakkaalle Katlego-pojalleen kuuluu”, Saarinen kertoo liikuttuneena.

Lokakuussa Saarisen perhe on jälleen lähdössä käymään Botswanan sukulaisissa.

Mutta nyt suomalainen arkielämä kutsuu Satu Saarista. On aika jättää kahvila ja kävellä Oulun kansainväliselle koululle hakemaan ensin Katlego koulusta ja sitten Dimpho päiväkodista. Sieltä Katlego jo juokseekin äitiään vastaan.