Toisinaan sitä tuntee itsensä sydämettömäksi luolamieheksi haukatessaan vartaaseen keihästettyä, grillissä kypsennettyä lihaa.
Pureskellessa mieleen vielä muistuu fakta siitä, että lihansyöjän yhden päivän ruuan tuottamiseen kuluu yli 15 000 litraa vettä, ja vegetaristin sapuska kuluttaa vain kolmasosan tuosta määrästä.
Isäni harrastaa metsästystä. Siksi suhtauduin lapsuudessani saalistamiseen hyvinkin luontevasti.
Hirvensarvien saaminen seinälle oli merkkitapaus. Samoin muistan, että alle kouluikäisenä oli jännittävää leikkiä sorsan irtileikatulla räpylällä, kun isä näytti, mistä jänteistä vetämällä räpylä aukeni ja kuinka se meni suppuun.
Räpyläleikki ei kestänyt yhtä iltaa pidempään. Muitakin leluja toki oli.
Jänisaikaan pupuja roikkui päättöminä suolistuspaikan katossa nylkemistä odottamassa. Niitä suurempia hirvenraatoja pääsi näkemään metsästysseuran kämpällä, jossa suuren eläimen nylkemiseen tarvittiin jo enemmän ukkoja.
Mummukin on kovasti riistan perään. Hän paneutuu poikansa harrastukseen lähes yhtä suurella intensiteetillä kuin omaan bingoiluunsa.
Ihminen on toki ollut ravintoketjun päällikkö aina. Vesivarojen ja metsästämisen sijaan pahinta näin sekaravinnon syöjänä onkin se, että hairahdun nyttemmin ruuanvalmistuksen yhteydessä usein ajattelemaan tuotantoeläimiä elävinä yksilöinä.
Ensimmäinen tämän sarjan järkytykseni koitti ennen kouluikää, kun hoksasin, että lihas, jota eläin käyttää liikkumiseen, on sama asia kuin haarukoitava liha.
Sitä ennen hirvenliha oli lapselle jotain abstraktimpaa. Elävä hirvi oli aivan eri asia kuin se kimpale, joka oli lautasella.
Toinen järkytys tuli yläasteella, kun ikäluokkani alkoi tiedostaa epäkohtia tuotantoeläinten kohtelussa.
Broilerin elintilan konkretisoituminen A4-paperin kokoiseksi alueeksi ahdisti pitkään. Ja ahdistaa vieläkin, kun se vain tulee mieleen.
Kolmas järkytys oli kotoa muuttamisen kynnyksellä, kun valitsin tallennetusta menneisyydestäni valokuvia omaan kotiin vietäväksi. Yhdessä niistä istun mummolassa vuoden ikäisenä vieressäni söpöläinen karitsa.
Äiti huomautti, että sama villava eläin oli sittemmin teurastettu ja syöty. Näin ensimmäisen kerran ruokani silmät.
Sen jälkeen silmät, olivatpa sitten vaikka kalalautasella makaavalla lohella, ovat syyllistäneet.
Liha maistuu parhaimmalta, kun sen ostaa valmiiksi paloiteltuna ja pakattuna. Silloin se ei tunnu olevan lähtöisin tuota tarkoitusta varten eläneestä eläimestä vaan epämääräisesti "lihatehtaalta".
Silti aina, kun tartun broilerpakettiin, näen edessäni vuosikausia sitten lähetetystä dokumentista verkkokalvoille tallentuneen näkymän stressaantuneen broilerin silmistä, kun se ei pysty ottamaan askelta puoleen eikä toiseen lajitoveriensa puristuksessa.
Silmät inhimillistävät. Onneksi perunalla ei ole silmiä.