Alpo Rusin kirja alkaa viittauksella Urho Kekkosen "avainkokemukseen". Rusi katsoo, että Kekkosen 17-vuotiaana antama käsky teloittaa kymmenen siviiliä kansalaissodan aikana Haminassa 1918 aiheutti Kekkoselle trauman, joka heijastui myöhemmin hänen ajatteluunsa ja toimintaansa erittäin voimakkaasti. Rusin oma avainkokemus on häneen kohdistettu törkeä vakoiluepäily, joka sai hänet koluamaan Stasin arkistoja maineensa puhdistamiseksi.
Rusille näyttää kehittyneen Stasin, KGB:n ja eräiden länsivaltioiden vakoiluorganisaatioiden arkistoja penkoessa toinenkin trauma: suhde sosiaalidemokraatteihin. Rusin kirjallinen ruoska sivaltaa kovaa Kalevi Sorsaa ja hänen ympärilleen kerääntyneitä silloisia nuoria sosiaalidemokraatteja, jotka haastoivat keskustalaisten aseman Suomen ulkopolitiikan johdossa.
Tapa, millä Rusi vyöryttää arkistoista aineistoa kirjaansa, antaa demarien ulkopoliittisen eliitin toimintatavoista ja moraalista lievästikin sanoen järkyttävän kuvan, ellei tunne maan tapaa siltä ajalta. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Tien kulissien takaiselle vehkeilylle ja veljeilylle vieraan valtion edustajien kanssa avasi itse presidentti Urho Kekkonen.
Neuvostoliiton ja YYA-sopimuksen aikana Suomen poliitikot kilpailivat keskenään siitä, kenellä oli parhaat kontaktit Kremliin ja sen kellokkaisiin. DDR kuului Varsovan liittoon, joten Itä-Saksan edustajiin suhtauduttiin samalla tavalla. Sisäpiirin tieto hallituksesta, omasta puolueesta ja kilpailevista puolueista kulki DDR:n Kulosaaren lähetystön urkkijoille vaivattomasti ja surutta.
Nyt nämä päivänvaloa huonosti kestävät keskustelut sanatarkkoine lainauksineen pongahtavat julkisuuteen Rusin kirjassa. Rusi on ulkoministeriön keskustataustaisena virkamiehenä iskenyt silmänsä aivan erityisesti sosiaalidemokraatteihin.
Törkeästä vakoilusta epäillyn Rusin tarkoitus on todistella keräämänsä aineiston avulla, että todelliset "konnat" ovat päässeet pälkähästä. Heiksi leimautuvat Sorsan lisäksi muun muassa Mauno Koivisto, Paavo Lipponen, Erkki Liikanen, Erkki Tuomioja, Jaakko Kalela ja Ulf Sundqvist. On siellä kokoomuksen Harri Holkerikin. Nimilista on häkellyttävä.
Tuskin kukaan Rusin kirjaan arkistolähteistä nostetuista henkilöistä voi lukea kontaktitietoja itsestään punastumatta ja harmistumatta. Kuinka he saattoivat olla niin naiiveja, etteivät arvanneet keskustelujensa tallentuvan tiedustelupalvelujen raportteihin? Tai jos he aavistivat sen, he eivät ilmeisesti osanneet kuuna päivänä ajatella, että heidän puheensa putkahtaisivat joskus julkisuuteen jopa sanatarkassa muodossa.
Aiemmin vastaavanlaisia tietoja ovat kaivaneet esiin idän ja lännen tiedustelupalvelujen arkistoista muun muassa Hannu Rautkallio ja Jukka Seppinen. Rusi täydentää kuvaa uskottavasti siksi, että hän liittää vakoiluraportteihin kirjatut keskustelut ja tapaamiset oikeaan historialliseen asiayhteyteen.
Vasemmalta ohi -kirjassa kelmeään valoon joutuneet voivat puolustautua sillä, että tiedustelupalvelujen raportit ovat aina subjektiivisia tulkintoja, eikä niihin voi luottaa. Raportit vääristyvät, kun raportoijat haluavat korostaa hyviä kontaktejaan ja omaa tärkeyttään tietojen hankkijoina.
Toinenkin vääristymä on tullut, kun hyväuskoiset suomalaiset ovat selvästikin halunneet tehdä vaikutuksen kontakteihinsa levittämällä - joskus viinalla pehmitettyinä - "tietoja" ja arvioita, jotka vaikuttavat välillä tuulesta temmatuilta ja keskenään ristiriitaisilta. Yksi on puhunut yhtä ja toinen toista. DDR:n lähetystössä on varmaankin naureskeltu hölmöille suomalaisille, jotka lörpöttelivät avoimesti tietojaan sekä mustamaalasivat omiaan ja muiden puolueiden johtajia.
Rusin kirjassa on paljon puutteita. Se on paikoin poukkoileva ja tarkoitushakuinen sekä uuvuttava lukea yksityiskohtaisuudessaan. Silti se on myös arvokas dokumentti, joka kuvaa paljastavasti suomettumisen vuosia ulkomaisten vakoiluorganisaatioiden näkökulmasta. Kirja haastaa pohtimaan sitä, kuinka pitkälle sittemmin eräät merkittäviin asemiin kohonneet nuoret demarit hurahtivat vasemmistoinnossaan ja Neuvostoliiton ihannoinnissaan.
Kirjasta voi nostaa esimerkiksi lainauksen Jaakko Kalelalta vuodelta 1970. Hän ei pitänyt Suomen puolueettomuuden menetystä kohtalokkaana, "koska Suomihan olisi silloin samalla puolella Neuvostoliiton kanssa".
Kremlin ja DDR:n mielistely tuskin oli vain ulkopoliittisen valtataistelun väline. Nuori demariälymystö taisi uskoa sokeasti punaiseen tulevaisuuteen. Kun totuus valkeni, melkein kaikki korjasivat kurssiaan.