Tampere Vapriikki-niminen museorypäs sijaitsee kansallismaisemassa eli vanhassa kaksikymppisessä Väinö Linnan naamakuvan teollisessa taustamaisemassa. Menneisyydestä Vapriikille siunaantui aikanaan nimikin.
Koski kohisee kahden rakennusryhmän välillä, ja vaikka Vapriikin vastapäisellä rannalla sijaitsee paljon muutakin niin myös upouusi museo nimeltään Rupriikki.
Mediamuseo Rupriikki on saanut otsikosta samantapaisen puhekielestä peräisin olevan nimensä kuin aikanaan sai tehtaasta nimensä Vapriikki. Rupriikki on juuri täyttänyt yhden kuukauden ja sen uumenissa vanhassa teollisuusrakennuksessa, joka on mitä moninaisimmassa uuskäytössä, on ehtinyt pistäytyä jo 2 500 kävijää.
Jo nimestä voi päätellä, että Rupriikki on samaa sukua kuin Vapriikki, vaikka näiden kahden museoalueen välinen napanuora, kosken ylittävä silta, on vasta suunnitteilla.
Uusi mediamuseo on huomattavasti laajempi ja kunnianhimoisempi kuin suurimatkaan tähänastiset suomalaiset mediamuseot, joita on pikkuhiljaa perustettu lähinnä lehtitalojen yhteyteen.
Lehtitalon yhteydessä Rupriikkikin on, sillä viime vuosikymmeninä kolmeen kertaan muuttanutta Tampereen valtalehteä Aamulehteä toimitetaan nyt täältä Siperiaksi kutsutulla, keskellä kaupunkia sijaitsevalla entisellä tehdasalueella.
Rupriikin takana ei kuitenkaan ole pelkästään yksi sanomalehti, ei vaan myös monia muita. Mm. Yle ja journalismin opetuksen suomalainen keskus Tampereen yliopisto kuuluvat tämän eloisan museon taustavoimiin.
Radion mallia 1930-luvulta
Lipunmyyntitiskillä tulijaa tervehtii ensimmäisenä museokauppatuote, salmiakkirasia, jonka kannessa komeilee yksi museoesineistä, 1930-luvun mitä isänmaallisin Suomi-radio ja sitä paitsi mitä hienoin sisustuksellinen yksityiskohta trendikkääseen nykykotiin.
Kunhan selviytyy sisääntulomuodollisuuksista, alkaa mielenkiintoinen aikamatka median maailmaan, sillä tämän vankan talon pohjakerroksessa sisältävän museon täyttää tieverkosto, jonka varrella on mahdollisuus tutustua ja osallistua eri tiedotusvälineiden historiaan ja kehitykseen nimenomaan suomalaisesta - ja vielä enemmän tamperelaisesta - näkökulmasta.
Kun seisot tien alkupäässä ja tutustut komeaan rumpuun, jolla rummutettiin satoja vuosia sitten kaupunkilaisia kokoon kuulemaan uusia uutisia, alat olla tämän talon tiekartan mukaan jo painetun median, sanomalehden, reviirillä. Sitä seuraavat radion, television ja puhelimen kehityshistoriat kukin omilla sektoreillaan. Ainoa, joka ylittää sektorirajat, on ääni.
Vaienneen rummun vieressä vallitsee äänekäs risteysasemien tunnelma: ainakin kolme ohjelmaa on parasta aikaa päällä. Lähinurkasta Paavo Noposelta kuulostava ääni selostaa jotakin historiallista mediatapahtumaa. Joku on painanut selän takana nappia, mitä syystä on alkanut kaikista Baabelin kielten sekoituksesta tulvia jotakin eksoottista puhetta. Hieman etäämmällä tämän mediareitin varrella tulee jotakin vanhaa televisio-ohjelmaa ja kuuluu puhetta paikallisella aksentilla. Eiväthän vain Heikki ja Kaija?
Suvantopaikkoja reitillä muodostavat eri aihemaailmojen pariin suunnitellut istuinryhmät. Korkeammalla sijaitsevat aikuisten tuolit, mutta jos haluaa istahtaa Pikkukakkosen Ransun seuraan, kaareva penkki onkin asennettu Pikkukakkosen arvioidun kohderyhmän korkeudelle.
Kaikkea ei ole tarkoitettu istumalla töllötettäväksi, sillä mitään tuolia ei näy ainakaan sen vitriinin edessä, mihin on sijoitettu Hovimäki-televisiosarjan pukuja. Tällä kohdalla on siis parasta jatkaa matkaa.
Hieno tappikeskus 1880-luvulta
Mitä vanhempi kone, sitä kauniimmalta se näyttää, voi vain huokailla kun katselee 1880-luvulta peräsin olevaa puhelinkeskusta, tappikeskusta. Se muistuttaa ällistyttävän paljon sitä vuoden 1882 tappikeskusta, joka on viime vuodet sijainnut Oulun Puhelimen pääsisäänkäynnin vitriinissä palattuaan kotiin Tukholman teknisestä museosta.
Myös edesmenneet toimittajat vaikuttavat jotenkin arvokkaammilta kuin nykyajan mediatyöläiset. Museon seinälle naulattavan arvoisiksi on kohotettu Tampereen journalismin yhdeksän suurta nimeä, miehiä joka sorkka, osa heistä jo vainajia, mutta muutama pirteä eläkeläinenkin museoon rankeeratuista löytyy. Sellaisia ovat emeritusprofessori Pertti Hemánus, ex-päätoimittaja Raimo Seppälä ja henkevä sekä sähköisen että printtimedian puolella surffaileva ajattelija Eero Silvasti.
Monessa muussa kaupungissa eivät kulttuuritoimittajat olisi näin hyvin pisteytettyjä, mutta Tampere on aina ollut oma lukunsa, niin ylpeä se on osannut olla omasta kulttuuristaan. Niinpä Aamulehden edesmenneet Olavi Veistäjä ja Erkka Lehtola ovat tällä listalla.
Olavi Veistäjänpitkässä ansioluettelossa mainitaan mm. Pyynikin kesäteatteri ja sen pyörivä katsomo, jonka hän kaupunkiin taisteli. Niinpä moni kesäturisti saattaakin saada inspiraation ja lähteä mediamuseosta suoraan Veistäjän jäljille, Pyynikin kesäteatteriin, vaikkapa miettimään, mitä tämä ankara kriitikko sanoisi, jos näkisi tämän kesän esityksen, Olavi Virran elämästä kertovan Hopeisen kuun.