Eteläisimmän Suomen maanviljelijöillä on edessään kohtalonhetki. EU-komissio päättää marraskuussa saako Suomen kansallinen, niin sanottu 141-maataloustuki jatkoa vai ei. Nykyinen tuki on voimassa vain tämän vuoden loppuun saakka. Etelä-Suomen viljelijöiden tukisumma on tänä vuonna yhteensä 194 miljoonaa euroa, josta vakaviin vaikeuksiin tarkoitetun 141-tuen osuus on noin 130 miljoonaa. Kansallinen 141-tukialue käsittää karkeasti ottaen Pori-Lappeenranta-linjan eteläpuolen.
EU-komissiossa tuntuu olevan vallalla ajatus tuen lopettamisesta. Suomen hallitus ja tuottajajärjestö MTK eivät halua edes keskustella mahdollisuudesta. Näin siksi, että Suomen mukaan 141-tuki on sovittu aikoinaan EU-jäsenyysneuvotteluissa pysyväksi. EU-komission näkemys puolestaan on, että kyseessä on niin sanottu siirtymäkauden tuki, jonka maksamisen pitää joskus loppua. Nyt se hetki voi olla käsillä.
Pohjois-Suomen 142-tuesta Suomi ja komissio ovat sen sijaan yksimielisiä, se on ja pysyy. Pohjois-Suomen maataloutta tuetaan 330 miljoonalla eurolla vuodessa.
Sitä, miksi komission ja suomalaistahojen tulkinnassa on jyrkkä ristiriita, ei kukaan tunnu osaavan sanoa. Esimerkiksi Suomen puolesta maatalouskysymyksistä liittymisvaiheessa neuvotellut silloinen ulkoministeri Heikki Haavisto totesi äskettäin Helsingin Sanomissa, että eteläsuomalaisille viljelijöille maksettava vakavien vaikeuksien tuki on luonteeltaan pysyvä. Haaviston mielestä myös unionin neuvottelijat olivat samaa mieltä.
Ruotsi ja Tanska haraavat vastaan
Suomalaisviljelijöiden mieliä on kuohuttanut viime aikoina se, että Ruotsi ja Tanska ovat lobanneet Suomen 141-tukea vastaan. Ruotsin maatalousministeri Eskil Erlandsson totesi Ylen uutisissa, että 141-tuki on siirtymäkauden tuki, joka pitää lopettaa. Tanska on ottanut kantaa asiaan maan maatalouden erityiskomiteassa. Huomionarvoista on, että EU:n maatalouskomissaarina toimii tanskalainen Mariann Fischer Boel. Hän on viime kädessä henkilö, joka ratkaisee 141-tuen kohtalon suuntaan tai toiseen.
Ruotsalaisten ja tanskalaisten motiivina lienee halu haukata isompi siivu Suomen elintarvikekaupan kakusta.
"Taustalla ovat itsekkäät syyt. Muuta selitystä en keksi", laukoo MTK:n tulo-, tuki- ja rakennepolitiikasta vastaava johtaja Seppo Aaltonen.
Aaltonen katsoo, että ruotsalaistuottajat ovat suomalaiskollegoille kateellisia tuen vuoksi. Ruotsissa on nostettu esiin näkemys, jonka mukaan Suomi vie tuen turvin elintarvikkeita Ruotsiin. Esimerkkinä ruotsalaiset käyttävät kananmunia. Ruotsalaistuottajien mukaan halpojen tukimunien tuonti Suomesta on romahduttanut hintatason ja aiheuttaa siksi ongelmia ruotsalaiselle tuotannolle.
Suomalaiset munat menevät Ruotsissa hyvin kaupaksi, sillä ne ovat salmonellavapaita, Ruotsin oman tuotannon tavoin. Muualta munia ei salmonellavaaran vuoksi Ruotsiin edes tuoda.
Tanska puolestaan väittää, että Suomessa peltoihin kylvetään omaa, tuen ansiosta halpaa siemenviljaa, ja että se vääristää siemenviljamarkkinoita.
Ruotsin reformi
meni pieleen
Seppo Aaltosta naapureiden näkemykset ihmetyttävät. Aaltonen huomauttaa, että maatalousviennin ja -tuonnin tase Suomessa on pahasti miinuksella Ruotsin ja Tanskan hyväksi.
"Tuonti Ruotsista ja Tanskasta Suomeen on kasvanut voimakkaasti sen jälkeen, kun Suomi ja Ruotsi liittyivät EU:hun. Sen sijaan Suomen viennin arvo noihin maihin on lisääntynyt vain vähän. Tase on Suomen kannalta 150 miljoonaa euroa alijäämäinen", Aaltonen laskee.
Aaltosen tulkinnan mukaan Ruotsin ja Tanskan EU-komission suuntaan tekemän myyräntyön tarkoitus on vain Suomen markkinoiden valtaaminen. Parhaiten se onnistuu, kun Suomen vaikeammissa oloissa tapahtuvalta tuotannolta viedään toimintaedellytykset. Tanska tuo Suomeen etenkin sianlihaa, Ruotsi maitotalous- ja viljatuotteita. Tanskalle sianliha on tärkeä vientituote. Valtavasta tuotannosta vain kolmannes kuluu kotimaassa, yksi kolmannes menee muihin EU-maihin ja loput unionin ulkopuolelle. Suurena sianlihan kuluttajana Suomikin kiinnostaa tanskalaisia.
"Aikoinaan kuvittelimme, että Suomi, Ruotsi ja Tanska ryhtyvät tekemään tiivistä yhteistyötä EU:ssa ja ajamaan yhteisiä etuja. Niin ei käynyt. Parempaa yhteistyötä on tehty esimerkiksi Itävallan ja Saksan kanssa", Aaltonen hämmästelee.
Ruotsi ja Tanska ovat vetäneet kaiken aikaa hyvin liberalistista linjaa, jonka mukaan kaikenlainen tuki on pahasta.
Ruotsin toiminnan taustalla Aaltonen näkee maan epäonnistuneen maatalousreformin 1990-luvun alussa. Tuolloin vallassa olleet sosiaalidemokraatit ajoivat kansallisen maataloustukiohjelman alas. Kun EU-neuvottelut alkoivat, heräsi ruotsalaisviljelijöissä toivo paremmasta. He kuvittelivat, että edessä ovat hyvät ajat, kun Ruotsin maatalous pääsee osille unionin massiivisista maataloustuista. Ruotsin maataloudella ei kuitenkaan ollut yhtä vahvaa edunvalvojaa kuin Suomessa. Siksi maatalous jäi Ruotsin jäsenyysneuvotteluissa mopen osille.
"Kärjistäen voisi sanoa, että jäsenyysneuvotteluissa nuuska oli Ruotsille tärkeämpi asia kuin maatalous", Aaltonen toteaa.
Ruotsi sai läpi vain pohjoisen tuen, jolla ei käytännössä ole merkitystä. Näin siksi, että tuen piirissä on vain vajaa kymmenesosa viljelyalasta.
"Ruotsin tuotannosta 90 prosenttia tulee Helsingin leveysastetta etelämpää", Aaltonen vertaa.
Ruotsi on antanut periksi monilla tuotannonaloilla, esimerkiksi siipikarja- ja puutarhatuotannossa.
Ruotsalaisia närästää myös se, että suomalaisyritykset ovat ostaneet kilvan ruotsalaista alan teollisuutta. Muun muassa Atria on mahtitekijä Ruotsin lihamarkkinoilla.
"Suomalaiset elintarvikeyritykset olivat paremmassa kunnossa. Se helpotti vakaan aseman luomista Ruotsissa. Ehkä se painaa henkisesti ruotsalaisia. Maataloustukia on helppo syyttää, vaikka kyse on aivan eri asiasta", Aaltonen huomauttaa.
Muista tuista
ei ole korvaajiksi
Jos 141-tuki loppuu, se merkitsee katastrofia Etelä-Suomen maataloudelle. Muilla tukimuodoilla ei ammottavaa aukkoa kyetä paikkaamaan. Niitäkin EU-komissio valvoo suurennuslasin kanssa.
Kaikille EU-viljelijöille maksettava satotuki on suomalaisen mittapuun mukaan olematon. Tuki perustuu historialliseen keskisatoon. Satotaso on jo Hollannin, Pohjois-Saksan ja Puolan korkeudella kolminkertainen Suomeen verrattuna. Näin suomalaisviljelijä saa vain kolmanneksen eteläisempien kanssaviljelijöidensä tuista.
Tukimuodoista jäisivät jäljelle luonnonhaittakorvaus ja ympäristötuki. Luonnonhaittakorvausta voidaan maksaa 250 euroa hehtaaria kohti. Ympäristötuki on taas korvaus ylimääräisistä ympäristönsuojelutöistä eli se korvaa vain menetettyjä tuloja.
"Kyseisillä tuilla ei ole tulovaikutusta viljelijöille", Aaltonen muistuttaa.
Investointituet eivät tule kysymykseen siksi, ettei ole ylipäätään järkevää investoida tuotantoon, joka ei kannata.