Ruotsi on luopumassa yleisestä asevelvollisuudesta ja perustamassa 50 000 sotilaan palkka-armeijaa. Myös Itävallassa on nostettu esiin vaatimus asevelvollisuuden lakkauttamisesta.
Ruotsin armeija marssii Nokian Jalkineiden tuotemerkkiä kantavissa saappaissa, jotka on valmistettu Serbiassa ja Slovakiassa. Saapa nähdä, marssiiko Suomen armeija Ruotsin armeijan saappaanjäljissä jo hyvinkin pian. Todennäköisesti.
Kehitys Ruotsissa on tässäkin asiassa kulkenut pari piirua Suomen edellä. Asepalveluksen on suorittanut yhä harvempi viime vuosina. Myös Suomessa on astuttu samaa tahtia. Koko ajan kasvaa se joukko ikäluokasta, joka jättää armeijan väliin; omasta tai armeijan tahdosta. Niistä 14 000 varusmiehestä, jotka astuivat palveluksen tällä viikolla, vähintäänkin sadat jättävät leikin kesken. Armeijakaan ei halua niitä, joiden kunnon kestävyyttä on syytä epäillä.
Varusmies, nainen, sanoi napakasti kevään ampumaharjoituksissa Rovajärvellä: "Tää ei ole kaikkien poikien paikka eikä ehdottomasti kaikkien tyttöjen paikka." Kenen paikka armeija sitten on? Elisabeth Rehn, ex-puolustusministeri ja naisten vapaaehtoisen asepalveluksen äiti, on sitä mieltä, ettei armeijaa pidä jättää ramboille, elokuvan lihaksikkaille tappokoneille. Tällä Rehn perustelee kantaansa ylläpitää nykyisenlaista yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa sotaväkeä.
Jos varusmiespalveluksen vapaaehtoisuus johtaa siihen, että asepalvelukseen hakeutuvat vain sotahullut, on syytä kysyä, keitä sitten ovat ne, jotka nyt jäävät vapaaehtoisesti armeijan palvelukseen. Kyllä Suomen armeijalta on aina löytynyt keinot panna niskoittelijat kuriin.
Yleinen asevelvollisuus on puolustanut paikkansa historiassa, mutta yhä vaikeampi sen olemassaoloa on perustella tässä ajassa. Sotalaitoksen olemassaolo liittyy ulkoiseen uhkaan. Sellaista uhkaa, johon nykyisen kaltaisella armeijalla vastattaisiin, on vaikea kuvitella. Talvisota kun sodittiin jo.
Tähän tarttuu myös sotilasasiantuntija Gerald Karner Itävallan yleisradiolle antamassaan haastattelussa. Hän ei näe perusteita ylläpitää asevelvollisuutta nyky-Euroopassa. Ammattiarmeijalla pystytään paremmin toimimaan niissä sodissa, joihin armeijoita tänään tarvitaan.
Turvallisuuden ylläpitoon kohdistuu nykypäivänä myös uudenlaisia vaatimuksia. On kyse armeijasta, poliisista tai pelastustoimesta, niin niiden odotetaan toimivan samoin periaattein kuin yhteiskunnassa muutenkin toimitaan. Ei ole perusteita hyväksyä turvallisuuspolitiikassa eri toimintaperiaatteita kuin muualla.
Tätä taustaa vasten miesten pakollisesta asevelvollisuudesta pitäisi luopua ja siirtyä tasa-arvoiseen, sekä miehiä että naisia koskettavaan vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Todennäköisesti tämä tie kuljettaisiin loppuun melko nopeasti, sillä halukkaita tuskin on armeijan vaatimaa määrää. Jo tästä syystä jouduttaisiin varsin pian perustamaan palkka-armeija.
Mikä siinä? Miksi ei palkka-armeijaa? Vastustajat sanovat Rehnin sanoin, ettei tarvita ramboja, ja että se tulee kalliiksi. Ramboja ei todellakaan tarvita. Eivätköhän he hakeudu tuollaisiin tehtäviin joka tapauksessa, jos ovat hakeutuakseen. Ja eiköhän armeija torppaa heidän tulonsa, jos on eväitä nähdä tällaiset tyypit ja estää heidän pääsynsä armeijaan.
Mitä tulee kustannuksiin, kysymys on valinnoista.
Jos menot sovitaan 2,7 miljardiksi euroksi tai 1,7 prosentiksi bruttokansantuotteesta, lysti ei maksa sen enempää. Tässäkään suhteessa armeija ei saisi olla eri asemassa kuin muu yhteiskunta. Jos rahaa ei ole enempää, pitää tyytyä tuohon. Mikäli päättäjät suuressa viisaudessaan arvioivat, että rahaa tarvitaan enemmän, sekin on viime kädessä vain yhden nuijankopautuksen takana.