Viime vuoden aikana Suomenkin lehdistössä on kirjoitettu paljon Ruotsin kuninkaasta. Se on erikoista, kun ottaa huomioon, ettei kuninkaalla ole mitään varsinaista valtaa, vaan hänen tehtävänään on vain toimia Ruotsin symbolina. Vuodelta 1974 peräisin olevan perustuslain mukaan hänen pitää kiltisti edustaa ja leikata nauhoja erilaisissa vihkimistilaisuuksissa, ja sitä hän ja hänen perheensä ovatkin uutterasti tehneet.
Mutta Aasian hyökyaaltoa seuranneen kriisin keskellä kuningas on osoittanut, että myös hänellä on tunteita niin hyökyaallon uhreja kuin Ruotsia koetelleista metsätuhoista kärsineitäkin kohtaan. Tunteista perustuslaki ei sano mitään. Kuningas on kertonut salaisuuksia omasta lapsuusaikaisesta surustaan isänsä, kruununprinssi Gustaf Adolfin 58 vuotta sitten tapahtuneen kuoleman jälkeen. Hänen toimintansa on mennyt suoraan kansalaisten sydämiin. Kriisin tullessa kuningas näyttäytyy yht'äkkiä kokoavana voimana, kuin majakkana pimeydessä.
Itselläni oli lapsena vahva usko Ruotsin kuninkaaseen. Sotalapsena minua kuten muitakin suomalaisia lapsia houkuttelivat Ruotsissa luvatut suklaa ja appelsiinit, mutta lisäksi olin saanut jostakin sellaisen käsityksen, että Pohjanlahden toisella puolella meitä odotti itse Ruotsin kuningas.
Tämä lupaus tuli osittain todeksi jo paljon ennen kuin pääsin näkemään näitä herkkuja, kun aamunkoitteessa katselin laivan kannelta, miten nouseva aurinko heijastui sataman öljysäiliöistä. Olin viisivuotias ja ymmärsin, että vain kuninkaan linna saattoi olla niin kaunis.
Sain kuitenkin yhä odottaa, ennen kuin tapasin kuninkaan henkilökohtaisesti. Vuonna 1943 kuninkaan nimi oli Kustaa V. Hän hallitsi pitkään, vuodesta 1907 aina vuoteen 1950. Sollidenin kesälinnassaan Öölannissa hänellä oli tapana pelata tennistä, ja koska perheeni asui samalla seudulla muutaman vuoden, näin tilaisuuteni tulleen. Tennisässänä häntä kutsuttiin nimellä "Mr G".
Hänen jokavuotinen saapumisensa Borgholmin pikkukaupunkiin oli merkkitapaus. Ennen sitä korjailtiin ja siistittiin paikkoja, ja vastaanotto oli tarkasti ohjattu tilaisuus puheineen, kukituksineen ja hurraahuutoineen. Siitä minä en seitsenvuotiaana tiennyt mitään. Poimin kimpun kukkia ja astelin vanhan monarkin eteen, joka kiitollisena - tai refleksinomaisesti, mistä minä tiedän - otti kukkani vastaan.
Paikallislehti kirjoitti tuona päivänä, että pieni suomalainen sotalapsi oli ohjelman ulkopuolella ja aivan tervetuliaiskomitean nenän edessä osoittanut kunnioitustaan kuninkaalle. Virallinen kukkaistyttö, joka luultavasti oli pormestarin tai jonkun muun merkkihenkilön tytär, sai luvan kiltisti odottaa. Lehden kuvassa olin minä yhdessä kuninkaan kanssa. Isäni, joka suomalaisesta lakimiehen tutkinnostaan huolimatta työskenteli tiskaajana, osti minulle palkkioksi nimikirjoituslehtiön. Sen jälkeen seisoin useana päivänä tenniskentän vieressä ja taivutin kuninkaan ahkeraan nimikirjoitusten kirjoitteluun.
Ensimmäisellä kerralla syöksyin kentälle pelitauon aikana ja sain hänet kirjoittamaan lehtiööni. Hänen henkivartijansa eivät uskaltaneet tulla väliin, sillä hän otti minut vastaan hyvin ystävällisesti ja kirjoitti kiltisti nimensä. Siitä pääsin veren makuun ja sen jälkeen ryntäsin kentälle usean tauon aikana varustautuneena toisilla lehtiöillä, jotka palautettiin käteeni yhdessä lantin kanssa.
En muista, miten tämä kaikki päättyi, mutta ystävyyteni kuninkaan kanssa, kuten minä itse asian käsitin, teki minut monen lantin verran rikkaammaksi.