Suomen sosiaalidemokraattien rökäletappio presidentinvaaleissa ei suinkaan ole ainutlaatuista. Aateveljillä ja -sisarilla on mennyt pitkään huonosti monissa Euroopan maissa.
Yksi tällainen maa on Ruotsi, jota on pidetty sosiaalidemokratian mekkana, pyhänä maana. Hallitsihan sosiaalidemokraattinen puolue maata vuosikymmenet aina 2000-luvun puoliväliin saakka, ja ruotsalaisen hyvinvointivaltion synty ja kehitys on pantu pitkälti sen ansioksi.
Nyt sosiaalidemokratia voi länsinaapurissamme pahoin. Puolueen kannatus on alimmillaan vuosikymmeniin.
Viimeisimmän mielipidemittauksen mukaan demareita äänestäisi enää alle 23 prosenttia ruotsalaisista, kun vielä jokunen vuosikymmen sitten lähes joka toinen ruotsalainen antoi tukensa puolueelle.
Demareiden ahdinko on heijastunut puolueen johtajavalintoihin. Kaukana ovat ruotsalaisen sosiaalidemokratian suuren miehen, Olof Palmen, kunniakkaat ajat. Herraonni ei ole suosinut demareita viime aikoina.
Suuri toivo pantiin Mona Sahliniin. Sahlin kuitenkin jakoi väen, kunnes menetti uskottavuutensa käyttämällä ministeriaikanaan valtion luottokorttia henkilökohtaisiin heräteostoihinsa.
Viimeinen niitti Sahlinin uralle tuli vuoden 2010 valtiopäivävaaleissa. Demarit eivät onnistuneet edes epätyypillisen liittoutuman -- vasemmiston ja vihreiden -- pönkittämänä nousemaan valtaan. Sahlin joutui sivuun.
Sahlinin tilalle valittiin Håkan Juholt, jonka ura kesti kymmenen kuukautta ja päättyi viikko sitten. Juholtista ei ollut puolueen pelastajaksi ja uuden linjan airueksi.
Päinvastoin. Hänestä tuli kävelevä katastrofi. Eikä vähiten siksi, että hänkin käytti valtion varoja väärin. Hänen nostamansa kulukorvaukset eivät kestäneet päivänvaloa.
Nyt sosiaalidemokraattisen puolueen johtoon istutetaan pitkän linjan metallimies, metalliliiton johtaja Stefan Löfven. Hänen on määrä johtaa puoluetta ainakin vuoden 2013 puoluekokoukseen saakka.
Löfvenin valinta kertoo Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen paluusta takaisin juurilleen. Demareiden takavuosien kannatus on pitkälti selitettävissä ruotsalaisen yhteiskunnan teollistumisesta. Demarit ovat hallinneet vahvoja teollisuuspaikkakuntia.
Sitä mukaa kun tehdasteollisuus on menettänyt painoarvoaan, sosiaalidemokraattien asema on alkanut horjua.
Vaikka Löfven tunnetaan sovittelevana henkilönä, on eri asia johtaa ammattiliittoa kuin erilaisiin taisteleviin kuppikuntiin hajonnutta puoluetta. Entinen mahtipuolue kun on ollut pitkään tuuliajolla ilman uskottavaa poliittista kurssia.
Entistä eurokomissaaria, nykyistä YK:n pääsihteerin erityisedustajaa Margot Wallströmiä on useita kertoja houkuteltu sosiaalidemokraattisen puolueen johtoon mutta turhaan.
On ymmärrettävää, ettei puoluejohtajan paikka ole kovin haluttu tilanteessa, jossa kenttä on hajalla, kannatus pohjalukemissa ja politiikan suuntakin kadoksissa.