Satatuhatta vuotta. Se oli aikamäärä, joka Ruotsin hallitus asetti ydinjäteyhtiö SKB:lle, kun lähti etsimään loppusijoituspaikkaa ydinjätteille. Satatuhatta vuotta, koska arvioidaan, että tuon ajanjakson jälkeen käytetyn ydinpolttoaineen radioaktiivisuus on laskenut samalle tasolle kuin luonnontilassa olevan uraanin.
Vaadittiin 30 vuotta tutkimuksia, ennen kuin kesäkuun alussa tulevaksi sijoituspaikaksi valittiin Östhammarin kunta, noin sata kilometriä Tukholmasta pohjoiseen.
Asukkaat ottivat uutisen vastaan suhteellisen rauhallisesti. Östhammarissa on vuodesta 1980 lähtien sijainnut Forsmarkin ydinvoimala. Vielä tarvitaan rakennuslupa, joka ympäristötuomioistuimen täytyy hyväksyä. Vasta sen jälkeen hallitus antaa lopullisen suostumuksensa. Töiden on määrä alkaa vuonna 2015 ja jätteitä aletaan sijoittaa varastoon vuoden 2023 tienoilla.
Valittu teknologia perustuu täysin geologiaan. Kuparikapselit, joihin ydinjätteet sijoitetaan bentoniitin, hyvin imukykyisen saven sisään, haudataan 500 metrin syvyyteen, tasakoosteiseen ja halkeilemattomaan graniittiin, jossa on hyvin vähän vettä.
"Graniitti on hyvin poikkeuksellista", huomauttaa SKB:n ympäristöosaston johtaja Saida Laarouchi Engström.
"Teemme analyysejä sadantuhannen vuoden tähtäimellä. Se ei tarkoita, että pystyisimme takaamaan turvallisuuden niin pitkäksi ajaksi. Mutta olemme valinneet materiaaleja, joiden pitkän tähtäimen suorituskyky tunnetaan, ja joiden historia on pidempi kuin satatuhatta vuotta."
OSS-järjestö (Mielipideryhmä Östhammarin loppusijoituspaikan turvallisuuden puolesta) arvioi, että SKB valitsi loppusijoituspaikan liian pikaisesti. Puheenjohtaja Kenneth Gunnarsson katsoo, että asiassa on vielä liian monia epävarmuustekijöitä, "jotka liittyvät kuparin korroosion riskeihin ja siihen, että bentoniittikerros saattaa joissakin olosuhteissa menettää suojaavan vaikutuksensa. Tämä kaikki liittyy sijoituspaikan pohjavesitilanteeseen".
Hapettomassa ympäristössä kuparin korroosion vaara on vähäinen, sanoo SKB, joka periaatteessa kuitenkin edelleen jatkaa tutkimuksia ja on varovaisuussyistä valinnut viisi senttiä paksut kapselit.
Jotkut ovat moittineet SKB:ta siitä, että louhos on suhteellisen matala, ja esittävät, että poraukset tulisi tehdä jopa 4 000 metrin syvyyteen. "Ongelmana on, että tuossa syvyydessä ympäristö on kovin abrasiivista (hiovaa), kaikki hajoaa nopeammin", Saida Laarouchi Engström selittää.
"Jos ydinjätteet haudataan tuohon syvyyteen, ne on myös paljon vaikeampi nostaa ylös, mikäli tulee ongelmia. Jos säiliö juuttuu 2 000 metrin syvyyteen, sille on lähes mahdotonta tehdä mitään. Heikoin lenkki on joka tapauksessa ihminen. Meidän täytyy säilyttää mahdollisuus perääntyä ja nostaa säiliöt 500 metrin syvyydestä, ilman, että sillä on tuhoisia seurauksia."
©(2009) Le Monde. Distributed by The New York Times Syndicate