pekka.mikkola@kaleva.fi
Suomi ja Ruotsi tekevät tänään historiaa, kun maan hallitukset kokoontuvat yhteiseen istuntoon Hämeenlinnaan ja siellä punatiiliseen Hämeen linnaan.
Kyseessä on merkkivuoden 1809 muistoon liittyvä tapahtuma. Tuona vuonnahan Ruotsi halkesi kahtia, kun Suomi vietiin Tukholman vallan alta Pietarin ja tsaarin hallitusvallan suojiin.
Suomen menetyksestä huolimatta vuotta 1809 ei muistella Pohjanlahden takana kovin katkerana. Näin muun muassa siksi, että tappio sodassa merkitsi Ruotsille uuden ajan alkua. Itsevaltainen jästipää Kustaa IV työnnettiin syrjään, ja Ruotsi aloitti tiensä kohti demokratiaa. Samalla alkoi maan jo kahden vuosisadan mittaiseksi venynyt sodaton kausi.
Asiaakin on Tavastehusissa aikomus puhua: EU-aiheita, tutkimusyhteistyöhön liittyviä asioita, Itämeri-kysymyksiä. Tärkeintä tilaisuudessa on silti se, että se pidetään. Se kertoo, kuinka läheisiä maat ovat toisilleen.
Ajatusleikkinä voi miettiä, olisiko samanlaiseen kokoukseen mahdollisuus Suomen muiden naapurien kanssa.
Venäjän? Ei taitaisi olla mieltä.
Norjan? Tuskin. Maa on naapurimme, mutta siihen nähden oudon etäinen.
Viron? Mahdollisesti.
Yhteiskokous Ruotsin hallituksen kanssa tuntuu luonnollisimmalta. Maiden siteet ovat tiukat. Yhdistäviä tekijöitä ovat historian ja maantieteen lisäksi talous, ruotsinkielinen vähemmistö täällä ja suomalainen vähemmistö Ruotsissa.
Vuonna 1997 kolme veteraanidiplomaattia Risto Hyvärinen, Ilkka Pastinen ja Paavo Laitinen esittivät puolivakavissaan valtioliiton solmimista Suomen ja Ruotsin välille. Suomen kuningattareksi olisi pyydetty Ruotsin Victoriaa.
Pääperusteena oli, että Venäjä katselisi liitossa olevaa Suomea kunnioittavammin kuin se on historian kuluessa tavannut katsoa.
Turvallisuuden vahvistumisen ohella monenlaista pientäkin kiinnostavaa liitosta olisi voinut seurata. Ajatelkaa urheilua: Carolina Klüft toisi meille solkenaan kultia, ja jalkapallomaajoukkueemme pelaisi viimeinkin MM-kisoissa.
Ruotsin kielen asema Suomessa vahvistuisi, mistä Suomalaisuuden liitto menettäisi lopullisesti hermonsa. Toisaalta suomen kielen asema Ruotsissa tulisi ehkä viimeinkin hoidetuksi kuntoon, kun suomenkielisen vähemmistön koko ylittäisi valtiossa kolmanneksen.
Pääkaupunki ja tärkeimmät virastot epäilemättä olisivat Tukholmassa. Helsingissä opittaisiin puhumaan alueellistamisen puolesta.
No, diplomaattien esitys ei juuri saanut vastakaikua. Nyt Victoriaakaan on enää turha pyytää muuttamaan meren yli.
Voi myös kysyä, olisiko tuollainen liitto voinut ylipäätään toimia. Käytännön vaikeuksien ohella vastaan olisivat varmasti tulleet ajattelutavan erot. Niitä on edelleen.
Ruotsin hanakkuus opettaa muita on ollut näkyvä etenkin demarien valtakausilla, mutta ei yksin silloin. Sillä vahtipaikalla maa on monesti ollut lähisokea.
Suomalaisten suhde ruotsalaisuuteen taas on edelleenkin kompleksinen. Selvimmin se näkyy kielikiihkoiluna. Suhtautuminen tapaa olla sitä kielteisempi, miten huonommin Ruotsia tuntee.
Mutta vaikka maiden välillä on silloin tällöin kiristelty hampaita, suurimman osan historiasta suhde on ollut symbioosi, josta molemmat ovat hyötyneet. Unohdetaan siis liittopuheet ja vaalitaan ystävyyttä, yhteistoimintaa ja harkitaan avunantoakin, jos sen paikka tulee.