Joskus käy niin, ettei ihminen oikein ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu. Tämä tunne oli voimakas meidän toimittajien keskuudessa, jotka seurasimme Baltian maiden vapautumista vuosina 1989-91.
Kaikki kävi niin nopeasti, että oli vaikea pysyä mukana. Diplomaattien selityksiä ei usein ymmärretty. Mutta nyt diplomaatti Lars Fredén kirjoittaa avomielisessä kirjassaan, että heilläkin oli vaikeuksia. "Ruotsilla ei ollut mitään yhtenäistä Baltia-politiikkaa ja se tasapainotteli paradoksin varassa", hän sanoo.
Kirjassaan "Förvandlingar" eli "Muutoksia" hän nostaa esille arvostelun, jota Ruotsi sai osakseen siitä, että se oli tunnustanut Neuvostoliiton vuosina 1940-41 toimeenpaneman Baltian maiden miehityksen (liittämisen). "Tämän tunnustamisen ansiosta Ruotsi kuitenkin ainoana länsivaltana saattoi olla 'diplomaattisesti läsnä' Tallinnassa ja Riikassa ennen Viron ja Latvian itsenäistymistä", hän toteaa.
Kun Ruotsi avasi edustustonsa Tallinnassa vuonna 1989, Suomi oli ollut paikalla vuodesta 1971 lähtien viisumitoimiston voimin. Ruotsi pyrki täysipainoiseen "diplomaattiseen läsnäoloon", mutta pelkäsi Moskovan reaktiota. Jotkut kentällä olleet ruotsalaisdiplomaatit keksivät Tallinnassa ja Riikassa toimimista varten käsitteen "haarakonttori". Paikallinen henkilökunta hoiti viisumiasiat ja varsinaiset diplomaatit keskittyivät solmimaan yhteyksiä ja raportoimaan kotimaahan vapautumisprosessin dramaattista käänteistä.
Konsulina toiminut Fredén kuvailee toimintaa jatkuvaksi tasapainoiluksi Baltiaa edelleen hallinneen neuvostovallan ja vapautta tavoitelleiden kolmen neuvostotasavallan välillä. "Oli paradoksi, että Ruotsi pystyi säilyttämään läsnäolonsa Baltiassa Neuvostoliiton ehdoilla tilanteessa, jossa Baltian maita tuettiin niiden vapaustaistelussa", Fredén kirjoittaa.
Asiat kehittyivät nopeaan tahtiin ja paljon jouduttiin improvisoimaan esimerkiksi silloin, kun Riikan toimisto piti äkkiä vihkiä 29. maaliskuuta 1991 sinne matkustaneen ministerin (nykyinen ulkoministeri Laila Freivalds, silloinen oikeusministeri) voimin. Koska huonekaluja ei ollut, tarjoilupöytänä käytettiin pukkien päälle asetettua ovea.
Puutteet pystyttiin peittämään osaksi sillä, että ministeri Freivalds piti tunnepitoisen puheen entisen kotimaansa Latvian kielellä sekä ruotsiksi, ja osaksi sillä, että paikalla oli kunniavieraana muuan latvialainen sotaveteraani. Tämä oli yksi niistä yli sadasta latvialaisesta sotilaasta, jotka pakenivat Ruotsiin Saksan univormuissa, mutta jotka Neuvostoliiton vaatimuksesta palautettiin vuonna 1946. Monien muiden tavoin tämäkin veteraani oli kotiinpaluunsa jälkeen joutunut kokemaan vankileirit ja muut rangaistukset.
Kiire Ruotsin diplomaattitoimiston avaamisessa johtui siitä, että neuvosto-Latvian parlamentin tilalle oli seuraavana päivänä määrä tulla itsenäisen Latvian parlamentin. Koska Ruotsin toimisto oli Liettuan neuvostovallan hyväksymä, itsenäinen Latvia olisi joutunut sen ongelman eteen, että sen olisi pitänyt karkottaa ystävällismielinen edustusto periaatteen takia: sillähän oli neuvostovallan siunaus.
"Johtotähtenä Ruotsin toiminnassa oli perestroikan hyödyntäminen niin, että sitä ei samalla kertaa vaarannettu, sillä se oli tae Baltian maiden vapautumisen jatkumiselle", Fredén kirjoittaa.
Tukholmasta ei missään vaiheessa saatu ohjeita siitä, mitä sai ja mitä ei saanut sanoa. Tämä antoi diplomaateille toimintavapauden, jolle tuskin löytyy vertailukohtaa Ruotsin diplomatian historiasta.