Ruotsi toteutti muutama vuosi sitten oman puolustusvoimauudistuksensa. Analysoituaan kansainvälistä kehitystä ja Ruotsiin kohdistuvia uusia uhkia maan turvallisuuspoliittinen johto tuli siihen tulokseen, että yleiseen asevelvollisuuteen pohjautuva puolustusratkaisu ei sopinut enää muuttuneisiin olosuhteisiin, varsinkin kun asepalveluksen suorittaneiden määrä oli jo pitkään pienentynyt eli maassa oli käytännössä valikoiva asevelvollisuus.
Ruotsi päätti luopua yleisestä asevelvollisuudesta ja keskittyä erilaisiin kansainvälisiin tehtäviin kriisinhallinnassa ja rauhanturvaamisessa. Tehtiin se johtopäätös, että Ruotsiin ei enää kohdistu kylmän sodan kaudelle tyypillistä sotilaallista uhkaa. Tähän oli erityisesti vaikuttanut vahva usko siihen, että Venäjän politiikka oli muuttunut pysyvästi ja että se oli integroitumassa entistä tiiviimmin yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan.
Mutta sitten Venäjän politiikassa tapahtui nopea muutos. Kansallista yhtenäisyyttä alettiin rakentaa kärjekkäämmän retoriikan varaan, retoriikan jossa vanhat viholliskuvat alkoivat voimistua uudelleen. Öljyn ja kaasun viennistä saatuja varoja alettiin käyttää entistä enemmän asevoimien modernisointiin, olihan niiden kunto päässyt rapistumaan pahasti 1990-luvun talouskaaoksen vuosina. Venäjä halusi saada sen aseman, joka Neuvostoliitolla oli ollut kylmän sodan vuosina.
Lopullinen isku toiveikkaalle ajattelulle uudesta Venäjästä saatiin vuonna 2014, vaikka viitteitä oli saatu jo Georgian sodan aikana vuonna 2008.
Ensiksi Venäjä miehitti solmimien sopimustensa vastaisesti Krimin niemimaan, järjesti siellä näytöskansanäänestyksen ja liitti sen sitten itseensä. Hieman tämän jälkeen Venäjä sekaantui Itä-Ukrainan tapahtumiin, missä taistelut ovat jatkuneet jäätyneen konfliktin muodossa tähän päivään saakka.
Osana uutta puolustuspolitiikkaa Venäjän toiminta Itämeren alueella on aktivoitunut ja saanut myös provokatorisia piirteitä. Venäjän muutos näyttää tulleen Ruotsin johdolle yllätyksenä, vaikka asiantuntijat olivat kehityksestä varoittaneetkin. Siksi Ruotsi on nyt alkanut ottaa taka-askelia aikaisemmasta puolustusuudistuksestaan. Paluu yleiseen asevelvollisuuteen vaatii oman aikansa, mutta varustautumisen parantaminen erityisesti strategisesti tärkeillä alueilla voidaan toteuttaa melko nopeastikin.
Ruotsi on Suomen tapaan perustanut puolustusratkaisunsa pidättäytymiseen sotilasliittojen eli Naton ulkopuolella, sen kanssa tiivistä yhteistyötä kuitenkin tehden. Nato-jäsenyyden tuoman turvan puuttumista on pyritty kompensoimaan samalla tavoin kuin Suomessa eli tiivistämällä näiden kahden maan välistä puolustusyhteistyötä.
Lähtökohtaisesti Suomen ja Ruotsin välisen yhteistyön tiivistäminen on hyvä asia, mutta riittääkö se jatkuvasti kärjistyvässä maailmantilanteessa?
Suomessa on säilynyt vahva usko siihen, että Nato-jäsenyys ei lisäisi merkittävällä tavalla turvallisuuttamme. Sen on päinvastoin pelätty tekevän Suomen entistä alttiimmaksi Venäjän painostukselle ja vastatoimille.
Pohjoismaisen yhteistyön tiivistäminen, aktiivinen osallistuminen EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan sekä yleiseen asevelvollisuuteen pohjautuvan kansallisen puolustuksen vahvistaminen on suomalaisten enemmistön mielestä edelleen riittävä ratkaisu.
Ruotsissa yleinen usko vanhojen ratkaisujen toimivuuteen näyttää sen sijaan horjuvan. Kun Suomessa vakuutetaan asemamme vakautta ja muuttumattomuutta, on Ruotsissa alettu korostaa aikaisempaa enemmän Naton mukanaan tuomaa turvaa. Keskustapuolueen tuoreen linjauksen jälkeen koko porvariblokki on asettunut kannattamaan Nato-jäsenyyttä. Hallitusvastuussa olevat sosialidemokraatit eivät ole – ainakaan vielä – muuttaneet Nato-kantaansa, mutta ovat korostaneet Yhdysvaltain kanssa tehtävän tiiviimmän yhteistyön merkitystä.
Mutta mitä muuta tiiviimpi yhteistyö Yhdysvaltain kanssa voisi Ruotsille tarkoittaa kuin Naton jäsenyyttä? Ja jos Ruotsin poliittinen johto alkaa liputtaa avoimesti jäsenyyden puolesta, miten Suomi silloin reagoi muuttuneeseen tilanteeseen?
Suomi on omissa kaavailuissaan ankkuroitunut voimakkaasti siihen, että toimimme Ruotsin kanssa yhdessä. Yhtä selvästi on jäsenyys Natossa määritelty nykyoloissa mahdottomaksi. Mitä siis voisimme tehdä?
Poliittinen ilmapiiri Ruotsissa on muuttunut Venäjän toiminnan muututtua aikaisempaa offensiivisemmaksi.
On vain ajan kysymys, kun kaikki Ruotsin pääpuolueet alkavat liputtaa Nato-jäsenyyden puolesta.
Se jättäisi Suomelle vain kaksi vaihtoehtoa: joko jättäytymisen lännen ja Venäjän väliselle epävarmalle harmaalle vyöhykkeelle tai lähestymisen Natoon yhdessä Ruotsin kanssa. Kumpaa näistä kahdesta vaihtoehdosta te hyvät lukijat pidätte parempana?
Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti.