Kaksi vahvaa pääministeriä, Göran Persson ja Tony Blair, on vaarassa epäonnistua yrityksessä liittää maansa euroalueeseen.
Kansanäänestysten ongelma on, että niiden tulosten yli on vaikea myöhemmin kävellä, vaikka poliittinen todellisuus muuttuisikin. Esimerkkejä on helppo löytää.
Ruotsissa parlamentti päätti vuonna 1980 kansanäänestyksen nojalla, että maa luopuu ydinvoimasta vuoteen 2010 mennessä kokonaan. Päätös on yhä voimassa, vaikka mikään ei viittaa siihen, että sitä edes yritettäisiin noudattaa määräaikaan mennessä vakavasti.
Norjassa kansa on kahdesti kansanäänestyksessä torjunut hallituksen valmiiksi neuvotteleman EU-jäsenyyden. Nyt norjalaisten enemmistö näyttää vuorostaan olevan EU:n kannalla, mutta hallitus ei mitenkään uskalla vielä edes harkita uutta yritystä. Sen aika voi tulla joskus, mutta vasta monen vuoden päästä.
Irlannissa on EU-asioissa järjestetty nopeasti uusi kansanäänestys, kun ensimmäinen tuotti "väärän" lopputuloksen - mutta kyseessä oli abstrakti sopimuskokonaisuus, ei selkeä kysymys siitä, vaihdetaanko rahaa vai ei. Suomessa hallitus ei euroon siirryttäessä kallistanut lainkaan korvaansa vaatimuksille kansanäänestyksestä. Tanskassa Emu-jäsenyydestä äänestettiin vuonna 2000, ja enemmistö halusi maansa jäävän euroalueen ulkopuolelle. Sen myötä keskustelu euron tulosta Tanskaan on haudattu pitkäksi aikaa.
Nämä opetukset ovat varmasti Ruotsin pääministerin Göran Perssonin ja Britannian pääministerin Tony Blairin mielessä. Molemmat haluavat maansa liittyvän yhteiseen valuuttaan. Molemmat tietävät myös, että jos yritys epäonnistuu, uutta tilaisuutta ei hevin tule.
Ruotsissa kansanäänestys järjestetään syyskuussa, ja mielipiteet ovat viime ajat vahvasti kallistuneet eurovastaisiksi. Persson on reagoinut tähän yrittämällä tukkia eurokriittistä keskustelua omassa puolueessaan sekä hallituksessaan ja improvisoimalla käyntiin kyllä-kampanjaa, jonka oli muuten määrä alkaa tosimielessä vasta syksymmällä.
Perssonin vaikeus on siinä, että elämä ilman euroa ei ole tehnyt Ruotsille mitään selvästi osoitettavaa vahinkoa. Tässä tilanteessa euron vastustajat pääsevät maalailemaan kauhukuvia siitä, millaiseen liemeen maa joutuisi yhteisvaluutan kanssa. Euroa jo sujuvasti käyttävän suomalaisen korviin tuo keskustelu kuulostaa varsin erikoiselta, mutta kriittiset näkemykset ovat vahvoja.
Äänestykseen on vielä aikaa ja mielipiteet todennäköisesti tasoittuvat. Kyllä-äänten voittokin on yhä täysin mahdollista, mutta se edellyttää euron puolustajilta taitavaa ja nöyrää kampanjaa. Jos Persson jatkaa suita tukkivaa sanelulinjaa, hän vain sahaa omaa oksaansa.
Ruotsalaisessa politiikassa kansanäänestys eurosta on ainoa mahdollisuus. Britannissa Tony Blairilla olisi ollut tilaisuus valita toisinkin. Suosionsa huipulla ollessaan hän olisi voinut ajaa asian myös parlamentin kautta, mutta kerran annettua kansanäänestyslupausta ei voi enää ottaa pois. Nyt kysymys on äänestyksen ajoituksesta, mutta samalla koko Britannian EU-linjasta, työväenpuolueen yhtenäisyydestä ja Blairin poliittisesta tulevaisuudesta.
Ruotsin kyllä-päätös olisi Suomen ja yleensä EU:n kannalta toivottava, mutta kielteinenkään kanta ei toisi dramaattisia seurauksia. Brittein saarilla pelissä on enemmän. On hyvin epätodennäköistä, että ajatus eurosta menee siellä läpi. Päinvastoin tämä eurooppalainen suurvalta saattaa yhä enemmän suuntautua erilleen muusta EU:sta, mikä vaikuttaisi hyvin kielteisesti Euroopan yhtenäisyyteen.