Torbjörn Flygt: Alakynnessä. Suomentanut Leena Vallisaari. WSOY.
Suomalaiset elokuvantekijät ottivat taannoin tavakseen tehdä elokuvia eilispäivän iskelmätähdistä, joiden elämää kuljetettiin lapsuuden idyllistä tai nuoruuden tasapainoisesta yhteisöstä kohti menestyksen tavoittelun tuottamaa väistämätöntä yksinäisyyttä ja rappiota.
Näin mustavalkoisesti moralisoivaa lähihistorian kuvausta voi pitää suoranaisena loukkauksena. Se ikään kuin kieltää edellisiltä sukupolvilta heidän oikeutensa tavoitella korkeampaa elintasoa, helpompaa elämää ja turvallisempaa vanhuutta.
Hieman samanlainen, mutta onneksi loivennettu perspektiiviharha syntyy, kun nelikymppinen ruotsalainen kirjailija kertoo omasta sukupolvestaan.
Romaanin aikajana alkaa kymmenvuotiaasta Johanista, joka lukee sohvalla sarjakuvia ja katsoo televisiota letun tuoksuisen äidin kainalossa, ja päätyy keski-ikäiseen juristiin, joka joutuu kantamaan huolta oman ammattikuntansa moraalista ja asuntolainasta. Yksityinen ihminen voikin tietysti tulkita tämän niin, että elämän kovuus ja turvattomuus on sosialidemokraattisessa kansankodissa ollut vuosien myötä kasvamaan päin.
Torbjörn Flygtin August-palkittu Alakynnessä on pohjimmiltaan juuri näin sentimentaalinen sukupolvikuvaus. Pinnassa on suorasukaista lasten maailman kuvausta ja aikuisen silmin oivallettua ironiaa, mutta se tuo lähinnä mieleen happamuudella kuorrutetun sokeripalan.
Flygtin ongelma on siinä, että vakavan ruotsalaisen kirjailijan olisi aina oltava yhteiskuntakriittinen, vaikka mitään varsinaista valittamisen aihetta ei olisikaan.
Moni Flygtin ikäinen suomalainen työläislapsi syntyi nelihenkisen perheen asuttamaan yksiöön tai vessattomaan puutaloon, josta hän myöhemmin päätyi yli sadan neliön lattialämmitteiseen rivitaloon. Niinpä omaa elämää voi olla vaikea tarkastella kirjallisuuden arvoisena tragediana, jollei keksi Johanin tavoin pitää kakaroille taloyhtiön järjestyssäännöistä nalkuttanutta pihapoliisia yksilön vapautta rajoittavan yhteiskuntainstituution symbolisena airueena.
Ajattelevana kirjailijana Flygt toki ymmärtää, että nostalginen tunne asioiden yleisestä huonontumisesta omana elinaikana on usein harhakuva, toisinaan myös markkinahyödyke.
Eräässä romaanin vitsikkäimmistä oivalluksista hän kertoo kuinka uusi keskiluokka opettelee valmistamaan "aitoa ruotsalaista kotiruokaa" vierasperäisillä nimillä varustetuista trendilehdistä, koska sen oma lapsuus oli jo leimattu amerikkalaiseen pikaruokakulttuuriin valmentaneella koulujen laitosruoalla.
Arjen käskytysjärjestelmiin alistuminen, oman paikan etsiminen ja erilaisuuden tunnetta luovat hierarkiat ovat jo pitkään olleet sekä lapsikuvausten että lastenkirjallisuuden normaalia ainesta.
Tätä jokseenkin yllätyksetöntä materiaalia Flygt elävöittää taitavilla eri ajanjaksojen leikkauksilla. Kronologisesta tapahtumajärjestyksestä poikkeaminen ei vaikuta keinotekoiselta tavalta erottua samaa aihepiiriä hyödyntävästä viihteestä, teennäisempää taideproosan ulkokuorta sen sijaan edustaa lainausmerkkien jättäminen pois vuoropuheluista.
Flygtin ansiokkaan romaanin perusvika on kuitenkin sama, joka toisinaan tekee amerikkalaisen Michael Cunninghamin ja suomalaisen Kjell Westön saman sukupolven kuvauksista melkein lukukelvottomia.
Laajat sitaatit Bruce Springsteenin tai muiden musiikkitähtien sanoituksista eivät selitä mitään kirjan päähenkilöiden elämästä ja todellisuudesta. Pikemminkin ne ovat osa heidän itsetuntemustaan ja luultavasti myös kirjailijan omaa mielikuvitusta hämärtävästä melodramaattisesta haihattelusta, joka olisi syytä jotenkin selittää. Sitä ei valitettavasti ole tälläkään kertaa luvassa.
Nelikymppisten nykykirjailijoiden kyvyttömyys erottaa makeileva itsesääli ja tunteilematon yhteiskuntakritiikki toisistaan jää yhä arvoitukseksi.