Läpi kesän jatkunut vaalirahakeskustelu on tiettävästi vieraannuttanut ihmisiä puolueista ja politiikasta entisestään. Ei voi kuin ihmetellä miksi niin on tapahtunut. Olisi ymmärrettävämpää, jos ihmiset olisivat ottaneet etäisyyttä mediaan, joka on rummuttanut asiasta lähes yhtä aiheellisesti kuin 17 kesää sitten Ruokolahden leijonasta.
Yhtään ainutta kunnon uutista, sensaatiosta puhumattakaan, aiheesta ei ole ilmaantunut, ellei sellaisena pidä rikkaiden liikemiesten nuukuutta: muutaman tuhannen euron avustussummat eivät kerro korruptiosta vaan hiukan hävettävästä saituudesta.
Kaikkiaan aika vaatimattomat rahavirrat ovat kulkeneet puolueille juuri niin kuin on ollut luonteva otaksua. Liike-elämä on yleistä etuaan ajatellen rahoittanut markkinatalouden puolustajia, työväkeä edustamaan perustetut puolueet ovat saaneet tukea samaa asiaa ajavilta kasvinkumppaneiltaan, ja erilaiset kulturfondenit ovat tehneet ruotsalaista kansanpuoluetta rahoittaessaan juuri sitä mitä ne oli perustettu tekemään.
Sensaatio sen sijaan olisi ollut, jos teollisuus ja työnantajat olisivat tukeneet runsaskätisesti laitavasemmistoa, MTK rahoittanut demareita, ruotsinkieliset säätiöt perussuomalaisia, ammattiyhdistysliike kokoomusta ja niin edelleen. Onkin pakko kysyä, mitä tässä kaikessa on ollut salattavaa tai hävettävää -- siis muu kuin suhteellisuudentajutonta meteliä herättäneiden vaaliavustusten pienuus?
On pakko myös kysyä, mitä tällä tyhjien tynnyrien kolistelulla voitettiin? Jos kolistelun tuloksena poliittisen rahoituksen läpinäkyvyys lisääntyy, hyvä niin. Mutta en olisi aivan niin varma siitä, että lopputulos kokonaisuutena koituu demokratian voitoksi niin kuin kolistelijat ylpeinä ovat otaksuneet. Mediahuumassa mäiskittiin politiikkaa ja poliitikkoja taas kerran sellaisella ylenkatseen, halveksunnan ja halvan populismin sekoituksella, että asialla luulisi olleen demokratian vastainen salaliitto.
Tämän toteaminen ei tarkoita suuren rahan poliittisen vallantavoittelun vähättelyä. Siihen on toki suhtauduttava valppaasti, ettei syntyisi sellaista katastrofia kuin esimerkiksi vuoden 1982 presidentinvaalien alla oli muhimassa.
Syksy 1981 oli Suomessa poliittisesti kuuma. Urho Kekkosen viidettä toimikautta tasavallan presidenttinä oli enää muutama vuosi jäljellä ja taistelu seuraajasta oli jo käynnistynyt. Sisäpiireissä sitä paitsi tiedettiin jo se mitä yleisesti arvailtiin: vanhan presidentin kunto oli pahoin heikkenemässä, joten vaalit saattoivat olla edessä hyvinkin pian.
Presidentin suuret valtaoikeudet ja asema ulkopolitiikan johtajana tekivät virasta tärkeän ja kiinnostavan myös elinkeinoelämän kannalta. Teollisuus ja johtavat liikepankit olivat osallistuneet näkemyksineen ja rahoineen vaaleihin aina, mutta menestys oli ollut vaihteleva. Yhteistä linjaakaan ei aina löydetty, kuten 1968 vaaleissa oli havaittu, kun vain osa liike-elämästä oli asettunut Kansallispankin pääjohtajan Matti Virkkusen taakse.
Vientiteollisuuden kärjessä, etenkin suurten idänkauppiaiden parissa, viriteltiin 1980-luvun alussa voimia keskustan Ahti Karjalaisen valinnan puolesta. Karjalainen oli ajautunut välirikkoon Kekkosen kanssa, mutta hän oli joka tapauksessa tämän oppilas ja aseenkantaja, jolla tiedettiin olleen läheiset suhteet Neuvostoliittoon. Karjalainen ei sitä paitsi ollut sosialisti, kuten pääministerinä toimiva Suomen Pankin pääjohtaja Mauno Koivisto. Tämä riitti metalliteollisuuden vuorineuvoksille, jotka arvioivat saavansa Karjalaisesta takuumiehen tuottoisan idänkaupan jatkumiselle.
Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja Max Jakobson ei pitänyt tätä linjaa järkevänä. Liputtaminen suosittua sosiaalidemokraattista ehdokasta Koivistoa vastaan uhkasi rikkoa Evan ajamaa yhteiskunnallista konsensusta, jota tarvittiin Suomen länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän puolustamiseksi. Lisäksi Jakobson piti idänkauppiaiden suosikkia terveytensä ja ulkopoliittisen suorituskykynsä puolesta vakavana kansallisena riskinä.
Näillä näkemyksillään Jakobson ei tehnyt itseään suosituiksi Nokian Kari Kairamon, Koneen Pekka Herlinin, Wärtsilän Tankmar Hornin tai Rautarukin Helge Haaviston silmissä.
Yhdyspankin silloinen pääjohtaja Mika Tiivola asettui sen sijaan Jakobsonin linjoille. Evan vaikutusvaltaisena puheenjohtajana Tiivolan kanta ratkaisi samalla sen, että yksityinen talouselämä ei yhtenä rintamana ryhmittynyt kannattamaan Karjalaista eikä ketään muutakaan ehdokasta, kun tieto ensin Kekkosen sairaslomasta ja pian erosta saatiin lokakuussa 1981.
Teollisuuden Keskusliitossa tosin nuijittiin pöytään muodollisesti yksimielinen julkilausuma Karjalaisen puolesta. Lisäksi KGB:n Viktor Vladimirov asettui kulissien takana yhteisrintamaan Nokian, Koneen ja Wärtsilän pääjohtajien kanssa.
Onnellista Suomen kannalta oli, että TKL:n julkilausuma herätti yleisen paheksunnan lisäksi oikeutettua huolta teollisuusjohtajien harkintakyvystä yleensä ja poliittisista taidoista erityisesti. KGB:n käännytystyö vaikutti vastaavasti enemmän Karjalaista vastaan kuin hänen hyväkseen.
Tammikuun 1982 vaaleihin lähdettiin lopulta ilman varsinaista elinkeinoelämän kandidaattia. Idänkaupan vuorineuvokset eivät saaneet omaa suosikkiaan vaaliehdokkaaksi. Kuten tiedetään, Ahti Karjalainen hävisi kamppailun Johannes Virolaiselle Keskustapuolueen puoluekokouksessa.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.