Laulun mukaan työttömän menu on karu: sian korvaa ja kraanavettä.
Hiljattain taas vauhtia saanutta suomalaista ruokakeskustelua seuratessa on tullut sellainen olo, että sinivalkoisen menun runkona on liimaliha ja hurrimaito.
Suomalaisille ruoka on yhtä herkkä, suuria tunteita herättävä keskustelunaihe kuin uskonto, kulttuuri, politiikka tai urheilu.
Niitä leimaa yksi piirre: ne ovat lajeja, joissa kylmät tosiasiat saavat usein nopeasti väistyä tunnekuohun tieltä. Näistä oikein malliesimerkkejä ovat viime viikkoina vilkkaasti käydyt keskustelut lihatuotteista ja Arla Ingmanin Ruotsin maidon tuonnista.
Säkkipäinen kansa on ilmeisesti onnellinen. Liimalihaa, sen omalla proteiinilla tai vaikka soijaproteiinilla yhdisteltyä, olemme syöneet tietämättämme ties kuinka kauan.
Myrsky nousi sen jälkeen kun vähäarvoisempien lihojen yhdistelemisestä ja jalostamisesta näyttäviksi leikkeiksi alettiin puhua laajemmin. Tällä saralla lisää on luvassa, sillä EU on päästämässä markkinoille tuotteen, jolla voidaan liimailla raakojakin lihoja.
On tietysti hyvä, että yhä valveutuneemmat ihmiset ovat entistä tarkempia siitä, mitä pistävät suuhunsa.
Kaiken maailman lisäaineiden ujuttaminen tuotteisiin, ja ennen kaikkea epäily siitä, mitä ne aiheuttavat kehossa, on tehnyt kuluttajat herkiksi. Mikä on vaaratonta ja mikä ei, siihen ei taida löytää tolkkua vaikka haastattelisi millaisen joukon alan eksperttejä tahansa.
Tilanne on sama kuin kännyköissa: vieläkään ei ole täyttä totuutta, altistaako jatkuva luurin pito korvalla sairauksille vai ei.
Suunnaton vauhkoilu ei kuitenkaan paljon auta. Yhden konstin jokainen omista eväistään huolissaan oleva voi kuitenkin tehdä: ostamalla aina mahdollisimman lähellä tuotettua ruokaa. Tästä hyvä esimerkki on vaikka leipä. Ilman tutkittua tietoa uskallan väittää, että mitä pienemmän ja paikallisen leipomon leipää syöt, sitä pienempi riski on saada suuhunsa ylimääräisiä aineita.
Ministeritasollakin liikettä saanut maitosota on aivan oma juttunsa, jonka taustalla kummittelee monta muutakin asiaa kuin pelkät tunteet. Siitä huolimatta maitokeskustelu läikkyy pahasti yli. Ainoa todellinen kärsijä on tavallinen tuottaja, jonka tilipussia on rassattu viimeisen vuoden aikana. Tuottajahinnan lasku viidenneksellä ei ilahduta viljelijää, joka painaa pitkää päivää alalla, jonka kannattavuudessa ei ole muutenkaan hurraamista.
Kotimaista viljelijää maidon tuonti on tietysti askarruttaa. Määrä on ainakin vielä hyttysen pisara meressä, muutama prosentti koko maan tuotannosta. On syytä muistaa, että Valio keräilee 86 prosenttia koko maan maidosta. Siksi on suorastaan huvittavaa, miten ruotsalaisen ja suomalaisen maitojen eroja on alettu nuuskia kaiken maailman testeissä. Niiden tulokset ovat olleet melkoisia nollatutkimuksia: molempien maiden lehmistä lypsetyt kirnuukset on todettu yhtä hyviksi!
Kuusamossa Arla Ingmanin ryöpytystä katsellaan hieman hämillään. Jalostustaan lisäävä paikallinen meijeri on yhtiön ainoa kotimainen juustonvalmistaja. Meijerillä ei ole tuontimaidon kanssa mitään tekemistä, mutta kuusamolaisille Valion leiriin jääminen olisi tietänyt luukkujen lyömistä kiinni. Eipä sekään paljon isänmaallisia tunteita olisi herättänyt.
Maidonkin liikkuminen rajojen yli on yksi osa globalisaatiota, joka kuuluu kilpailuyhteiskuntaan. Keskustelussa on unohdettu tahallaan tai tahattomasti, että samainen yhtiö vie myös naapurimaahan jalostettuja maitotuotteita. Koolla ei sittenkään taida olla väliä, kun verrataan televisiouutisia. Pienin toimitus, Nelosen uutiset, yllättää lähes viikoittain uutisvoitoilla, skuupeilla, suuremmat sähköiset kanavat.
Hiljattain taas vauhtia saanutta suomalaista ruokakeskustelua seuratessa on tullut sellainen olo, että sinivalkoisen menun runkona on liimaliha ja hurrimaito.
Suomalaisille ruoka on yhtä herkkä, suuria tunteita herättävä keskustelunaihe kuin uskonto, kulttuuri, politiikka tai urheilu.
Niitä leimaa yksi piirre: ne ovat lajeja, joissa kylmät tosiasiat saavat usein nopeasti väistyä tunnekuohun tieltä. Näistä oikein malliesimerkkejä ovat viime viikkoina vilkkaasti käydyt keskustelut lihatuotteista ja Arla Ingmanin Ruotsin maidon tuonnista.
Säkkipäinen kansa on ilmeisesti onnellinen. Liimalihaa, sen omalla proteiinilla tai vaikka soijaproteiinilla yhdisteltyä, olemme syöneet tietämättämme ties kuinka kauan. Myrsky nousi sen jälkeen kun vähäarvoisempien lihojen yhdistelemisestä ja jalostamisesta näyttäviksi leikkeiksi alettiin puhua laajemmin. Tällä saralla lisää on luvassa, sillä EU on päästämässä markkinoille tuotteen, jolla voidaan liimailla raakojakin lihoja.
On tietysti hyvä, että yhä valveutuneemmat ihmiset ovat entistä tarkempia siitä, mitä pistävät suuhunsa. Kaiken maailman lisäaineiden ujuttaminen tuotteisiin, ja ennen kaikkea epäily siitä, mitä ne aiheuttavat kehossa, on tehnyt kuluttajat herkiksi. Mikä on vaaratonta ja mikä ei, siihen ei taida löytää tolkkua vaikka haastattelisi millaisen joukon alan eksperttejä tahansa. Tilanne on sama kuin kännyköissa: vieläkään ei ole täyttä totuutta, altistaako jatkuva luurin pito korvalla sairauksille vai ei.
Suunnaton vauhkoilu ei kuitenkaan paljon auta. Yhden konstin jokainen omista eväistään huolissaan oleva voi kuitenkin tehdä: ostamalla aina mahdollisimman lähellä tuotettua ruokaa. Tästä hyvä esimerkki on vaikka leipä. Ilman tutkittua tietoa uskallan väittää, että mitä pienemmän ja paikallisen leipomon leipää syöt, sitä pienempi riski on saada suuhunsa ylimääräisiä aineita.
Ministeritasollakin liikettä saanut maitosota on aivan oma juttunsa, jonka taustalla kummittelee monta muutakin asiaa kuin pelkät tunteet. Siitä huolimatta maitokeskustelu läikkyy pahasti yli. Ainoa todellinen kärsijä on tavallinen tuottaja, jonka tilipussia on rassattu viimeisen vuoden aikana. Tuottajahinnan lasku viidenneksellä ei ilahduta viljelijää, joka painaa pitkää päivää alalla, jonka kannattavuudessa ei ole muutenkaan hurraamista.
Kotimaista viljelijää maidon tuonti on tietysti askarruttaa. Määrä on ainakin vielä hyttysen pisara meressä, muutama prosentti koko maan tuotannosta. On syytä muistaa, että Valio keräilee 86 prosenttia koko maan maidosta. Siksi on suorastaan huvittavaa, miten ruotsalaisen ja suomalaisen maitojen eroja on alettu nuuskia kaiken maailman testeissä. Niiden tulokset ovat olleet melkoisia nollatutkimuksia: molempien maiden lehmistä lypsetyt kirnuukset on todettu yhtä hyviksi!
Kuusamossa Arla Ingmanin ryöpytystä katsellaan hieman hämillään. Jalostustaan lisäävä paikallinen meijeri on yhtiön ainoa kotimainen juustonvalmistaja. Meijerillä ei ole tuontimaidon kanssa mitään tekemistä, mutta kuusamolaisille Valion leiriin jääminen olisi tietänyt luukkujen lyömistä kiinni. Eipä sekään paljon isänmaallisia tunteita olisi herättänyt.
Maidonkin liikkuminen rajojen yli on yksi osa globalisaatiota, joka kuuluu kilpailuyhteiskuntaan. Keskustelussa on unohdettu tahallaan tai tahattomasti, että samainen yhtiö vie myös naapurimaahan jalostettuja maitotuotteita.