Viljelijät protestoivat MTK:n johdolla keskiviikkona eri puolilla maata myymällä tuotteitaan samaan hintaan, jonka he itse saavat. Polkuhintatempauksella viljelijät halusivat muistuttaa maataloustuottajien heikosta asemasta ruokamarkkinoilla.
Maataloustuottajat kysyvät, miksi se, joka tekee eniten, saa vähiten. Siinä on aiheellinen kysymys, johon ei vuosien varrella ole saatu selkeää vastausta.
Viljelijäväestön mielestä he saavat vain murusia ruokaketjusta. Epäedullinen kehitys kumuloituu, kun tuotantokustannukset nousevat.
Kuluttajat valittavat jatkuvasti kallistuvista elintarvikkeista. Elintarviketeollisuus puolestaan vetoaa raaka-aine- ja työvoimakustannuksiin, kauppa pitkiin kuljetusmatkoihin ja arvonlisäveroon.
Keskiviikon tempaus lisäsi kuluttajahintojen läpinäkyvyyttä. Jokainen ymmärtää, että tilanne on kohtuuton, kun tuottaja saa puolesta kilosta porsaan palapaistia 80 senttiä, mutta kuluttaja maksaa siitä vähittäiskaupassa 8 euroa.
Tuottajan saama osuus kuluttajahinnasta vaihtelee eri tuotteissa 4–28 prosenttiin. Kun verottaja on ottanut arvonlisäveronsa, jakautuu loppu 60–80 prosenttia kuluttajahinnasta teollisuuden ja kaupan kesken.
Tuottajahinnat eivät ole koko totuus asiasta, sillä viljelijän tilipussiin kertyy myös maataloustukea.
EU:n maataloustuen tarkoitus on tuottajien tulotason turvaamisen lisäksi varmistaa edullisten elintarvikkeiden tarjoaminen kuluttajille.
Suomessa tavoite ei toteudu, vaan ruoka on Euroopan kalleinta.
MTK:n masinoiman hintakampanjan luvut paljastavat olennaisia tekijöitä elintarvikkeiden hinnanmuodostuksesta.
Elintarvikkeiden kovissa kuluttajahinnoissa syyttävä sormi osoittaa useimmiten kahden keskusliikkeen vahvaan asemaan, jotka hallitsevat elintarvikeketjua.
Viljelijät ovat valittaneet, että lähikaupan tiskille on lähes mahdoton päästä ohi keskusliikkeen.
Myös tilojen suoramyyntimahdollisuudet ovat rajalliset tiukkojen ter-veys- ja hygieniamääräysten takia. Sen takia pienteurastamot ovat harvinaisia. Elintarvikkeita on hyvin vaikea myydä suuria määriä suoraan ilman välikäsiä.
Maatalouden tuotantokustannukset ovat nousseet ja viljelijät uupuvat työ- ja velkataakan alle.
Paineet tilakoon kasvattamiseen ovat suuret. Perheviljelmistä siirrytään enenevässä määrin tilojen yhteistuotantoon ja teollisempaan yrittäjyyteen.
Kuva elintarvikkeiden hinnanmuodostuksesta olisi täydellinen, jos myös kauppa ja teollisuus kertoisivat, mikä on katteen osuus lopputuotteesta. Silloin päästäisiin itse
asiaan eli keskustelemaan, mikä on kohtuullinen hintataso ketjun eri vaiheissa.
Tuottajat ovat avanneet asiaa omalta osaltaan. Kaupan ja elintarviketeollisuuden on aika vastata haasteeseen ja näyttää, onko perusteltua maksaa tuottajille niin vähän, samalla kun ruoka on kuluttajille Euroopan kalleinta.