Lainsäädäntö on helpottanut ruoan jakamista Suomessa, ja ylivalmistettua tai päiväysvanhenevaa ruokaa voidaan lahjoittaa suhteellisen helposti.
Eviran tekemä ohje on puolestaan selkiyttänyt ruoan lahjoittamiseen liittyviä vastuita ja auttanut toimijoita.
Siinä pari huomiota juuri julkaistusta ruoka-avun jakamista käsittelevästä, yhteispohjoismaisesta raportista.
Suomesta Luonnonvarakeskus Luke ja Elintarviketurvallisuusvirasto Evira osallistuivat selvitykseen, jossa kartoitettiin paitsi lahjoitetun ruoan jakamista, myös järjestöjen ja ruokapankkien toimintaa sekä lainsäädäntöä.
Raportti on karua luettavaa. Suomessa selvitys keskittyi erityisesti pääkaupunkiseudun ja
Turun alueelle, jossa ruokaa jaetaan noin 2–3 miljoonaa kiloa vuodessa.
Se on vain pieni osa alueen kauppojen ruokahävikistä, karkeasti noin 10–15 prosenttia. Lopuillekin olisi ottajansa, sillä ruoka-avun tarve ja määrä kasvavat Suomessa.
Myös ylijäävää ravintolaruokaa esimerkiksi laitoskeittiöistä voisi hyödyntää ruoanjakelussa.
Kauppojen ja teollisuuden lahjoittamaa ruokaa jakavat pääosin seurakunnat ja erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt kuten Mannerheimin lastensuojeluliitto ja työttömien yhdistykset.
Tutkijoiden haastattelemat järjestöjen edustajat olivat kuitenkin huolestuneita työntekijöidensä ja vapaaehtoisten jaksamisesta ruokajonojen kasvaessa.
Laajempi kuva ruoka-avun yleisyydestä löytyy Raha-automaattiyhdistyksen viime vuonna julkaisemasta Avun tilkkutäkki -raportista.
Siinä arvioidaan ruoka-avussa käyvän vuodessa säännöllisesti 12 600 ja epäsäännöllisesti noin 9 500 suomalaista.
Vuositasolla vakiokävijöiden käyntejä kertyi 1,2 miljoonaa, ja kaiken kaikkiaan ruoanjakelukontakteja tilastoitiin vuodessa arviolta 1,7 miljoonaa.
Kuntien suhtautuminen ruoka-aputoimijoihin vaihteli suuresti. Vuoden 2013 tietojen perusteella osa kunnista tuki aktiivisesti ruoka-aputoimijoita, mutta osa kunnista ei antanut toiminnalle minkäänlaista tukea.
Miten tilannetta saataisiin parannetuksi? Kauppojen pois heittämän ruoan hyödyntäminen on lähtökohtaisesti hyvä pyrkimys ja tätä voisi tehostaa.
Esimerkiksi Iissä viime vuoden lopulla alkanut työttömien järjestämä kirkonkylän kauppojen ylijäämän ruokajakelu todistaa, että paikallisesti homma toimii hyvin ilman isoa organisaatiota, jos tekijöitä ja halua vain löytyy.
Hyvä uutinen on myös se, että EU:n antama ruoka-apu jatkuu Suomessa jälleen alkusyksystä, ja kumppaniorganisaatioiden haku ruoka-avun jakajiksi on jo meneillään.
Ruokahävikkiä ei kuitenkaan saada sataprosenttisesti hyödynnetyksi, sillä ruoan kuljettaminen, pakkaaminen, varastointi ja kylmäketjun järjestäminen nousevat tämän tavoitteen esteeksi.
Nämä ratkaisut ja pohdinnat kuitenkin vain kiertävät ongelman taustalla piinaavaa kysymystä: miksi tämän päivän Suomessa 22 000 ihmistä joutuu jonottamaan leipää?
Miksi ruokajakelu on sysätty valtaosaltaan kolmannen sektorin vastuulle?
Perustuslain 19 §:n mukaan ”jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon”.
Ray:n raportissa huomautetaan, että tutkijat muistuttivat tästä julkisen vallan vastuusta jo 1990-luvulla.
On tietysti hyvä, että talkoilla saadaan tärkeä asia hoidettua, mutta voisiko tämänkin talkootarmon suunnata järkevämmin?
Kohta on taas kahvia ja pullaa tarjolla vaalikojuilla. Leipäjono on hyvä puheenaihe näihin kahvihetkiin.
Kolumni