Oulu Tänä kesänä siitä tuli täyteen 40 vuotta.
Elämäni ensimmäisellä Kuusamon-matkallani körötin kirkonkylästä Kajavaan, jonne olisi ollut talvikelillä helpompikin reitti. Kesällä oli kuitenkin viisainta kiivetä kirkolla Kärpänkylän linja-autoon, nousta pois Heikkilänkylässä ja ruveta miettimään, miten pääsisi Kirpistön yli Kajavaan yllätysvierailulle.
Hetken kuluttua kahden hengen seurueemme istuikin jo maailman hurmaavimman ja puheliaimman mummon veneessä. Kaikki oli käynyt mahdollisimman luontevasti. Emme edes ehtineet kysellä venettä, kun puhelias rantamökin asukas itse tuli juttusille ja tarjoutui soutamaan meidät Kajavan rantaan. Aikansa kuluksi, hän perusteli.
Tuudittauduin soutajamummon soljuvaa puhetta kuunnellessani rakastumaan Kuusamoon oikopäätä, koska päättelin, että kaikki Kuusamon mummot ovat näin ihania ihmisiä, että vastapäätä istuisi tyypillinen kuusamolaismummo.
Jotakin sanoin venematkalla itsekin. Puhuimme ainakin karhuista, joita joko oli nähty tai ei ollut nähty.
Soutajamummo soljutti niin omaperäisiä sanoja ja sanontoja, että outoudessaan yhtä vetävän suomen kielen elämyksen koin vasta muutama kuukausi sitten perjantai-iltapäivän Pendolinossa, jolla matkustin Saloon haastattelemaan Oulun taidemuseon uutta johtajaa. Turkulaiset kansanedustajat siinä kommunikoivat niin vilkkaasti ja äänekkäästi lounaismurteellaan, että se kalskahti korvissani perieksoottiselta.
Uskallankohan tunnustaa, että Kuusamon mummon venekyydissä olin monenkertaisesti miellyttävämmässä äidinkielen vivahteiden kielikylvyssä kuin Pendolinon vaunussa 40 vuotta myöhemmin?
Kenen kyydissä istuin
Vaikka esittäydyimme, soutajamummo ja pieni seurueemme, en vieläkään tajunnut, kenen kyydissä istuin.
Ystävällinen ja puhelias mummo oli Marina Takalo, jota noihin aikoihin kutsuttiin Suomen viimeiseksi runonlaulajaksi.
Häntä ei selvästikään ollut mainittu Oulun tyttölyseon äidinkielen tunneilla eikä Kalevalan päivän juhlissa.
Kun ilmestyimme Kajavan taloon ja kerroimme, miten olimme tulleet järven yli, saimme kuulla lisää Marinasta, joka oli tuolloin jo 72-vuotias. Kajavalaiset kertoivat, miten vienalainen Marina oli paennut vallankumouksen jälkeen Suomeen mutta joutunut vaikealla pakomatkallaan jättämään yhden tyttäristään Neuvostoliiton puolelle ja saanut tavata tämän vasta vanhana naisena, kun suojasää oli koittanut.
1960-luvun alkuvuosina Marina Takalo vietti Kirpistön rannalla kesiään, vaikka hänen siteensä olivatkin Kemissä. Toisaalta hän selvästikin viihtyi mökillään, mutta yhtä selvästi hän oli seurallinen, avoin ja vilkas - melkein kuin ne puheliaat Turun kansanedustajat Pendolinossa, kelpasihan satunnainen ohikulkijakin ystävälliselle, seuranpuutteessaan selvästikin ikävystyneelle naiselle puhekumppaniksi.
Puuttuiko nuottikorva
Jälkeenpäin manailin tukkoon mennyttä uutisnenääni: minun olisi ehdottomasti pitänyt älytä haastatella Marina Takaloa tai edes merkitä tuoreeltaan muistiin, mitä hän puhui, mutta eihän kuukautta aikaisemmin uraa aloitelleella kesätoimittajalla ollut juhannuslomallaan edes kynää tai paperia matkassaan mistään vaativammista apparaateista puhumattakaan.
Vuosien kuluessa aloin tajuta soutajamummoni merkityksen. Niinpä kehaisin 1970-luvun alussa, jolloin Marina Takalo oli jo kuollut, erään Pohjankartanossa pidetyn seminaarin väliajalla professori Erkki Ala-Könnille, että olin tavannut viimeisen runonlaulajan, vienalaisen Marina Takalon.
"Takalon? Viimeisen runonlaulajan? Eihän Takalolla ollut edes nuottikorvaa!" tuiskahti Ala-Könni.
Valtakunnallisilla kotiseutupäivillä Kemissä pidetään tänään Marina Takalo -tapahtuma.