-- Ennen kaikkea olen tietenkin kirjailija, 70 vuotta täyttävä Marja-Leena Mikkola napauttaa, kun on hyvä tovi keskusteltu hänen tv-kabareistaan ja esseistään -- ylipäätään hänen 1960-luvulla esiin versoneesta poliittisesta radikalismistaan.
Ja oikeassahan kirjailija Mikkola on. Yhteiskunta-aktivismin rinnalla hän luonut mitä mittavimman kirjallisen tuotannon. Esikoisnovelleistaan, 23-vuotiaana julkaisemastaan Naisia-kokoelmasta alkaen hän on kirjoittanut romaaneja, lisää novelleja, lastenkirjoja, laulurunoja, elokuvia, näytelmiä ja dokumentaarisia teoksia.
-- Arvostan itse erityisesti runoja ja novelleja. Novelli on lajina erittäin vaativa ja tiukka.
Novelleja häneltä on ilmestynyt seitsemän kirjan verran. Useinkin niissä etusijan saa naisen elämän ja aseman muutokset, mikä on luonnollista, sillä Marja-Leena Mikkola on aina halunnut vaikuttaa sukupuolten välisen tasa-arvon puolesta. Ajattelunsa pysyväksi elementiksi hän nimeää myös rauhan ja solidaarisuuden aatteen.
Laulut ihmisten huulilla
Mikkolan runoja tunnistetaan helpoimmin monien laulujen sanoituksina -- Laulu rakastamisen vaikeudesta, Jäähyväiset, Tyttö ja tanssiva karhu...
Kukapa ei osaisi hyräillä hänen traagisia säkeitään, kuten Kaj Chydeniuksen säveltämää Laulua kuolleesta rakastetusta: "Tuota miestä rakastin niin, hänen suutaan, hänen silmiään, hänen käsiään, hänen sydäntään. On suru jäänyt vain."
Omien runojensa ohella Mikkola on myös suomentanut lyriikkaa runsaasti. Hän on keskittynyt eritoten Venäjän viime vuosisadan huippuihin, sellaisiin kuin Anna Ahmatovaan, Osip Mandelstamiin ja Boris Pasternakiin.
-- Kouluajoista asti tunsin vastustamatonta vetoa venäläistä kulttuuria kohtaan, ja senpä vuoksi olen alkanut venäjän kielestä myös kääntää.
Runoa suomentaessaan hän pyrkii suojelemaan sekä täsmällistä sisältöä että kauniisti soljuvaa kieltä.
-- Se se vasta työlästä ja hidasta onkin, kun tavoittelee molempia.
Riimirunoissa haluan loppusoinnun siellä täällä helähtävän, ja että runo samalla hengittää vapaata ilmaa.
Hän ei vedä ehdotonta rajaa omien ja käännösrunojen väliin; kummatkin edellyttävät pitkällistä vaalimista kuin ruukkukasvit.
Sitoutumisella hintansa
Laitavasemmistolaisuuteensa 1960--70-luvuilla Marja-Leena Mikkola suhtautuu eräin varauksin, mutta mihinkään julkisen katumuksenharjoittajan rooliin hän ei halua asettua.
-- On sillä sitoutumisella ollut hintansa. Olen monessa suhteessa itsekriittinen, mutta toisaalta sitä paloi sen verran kuumalla liekillä, että sen jälkeen on kaikki tuntunut hieman lattealta, hän muotoilee. Maailman nykyisestä kriisistä ja romahduksesta huolimatta hän näkee jotakin pysyvää saavutetun -- ainakin Suomessa.
-- Pitkällä aikavälillä on naisten ja työntekijöiden asema kohentunut. Siinä ovat nais-, ay- ja työväenliike saavuttaneet paljon. On jopa tutkittu, että vuosina 1975--85 Suomi oli kaikissa suhteissa tasa-arvoisin maa lännessä.
Kirjallisuuden aseman Marja-Leena Mikkola uskoo pysyvän merkittävänä ja lujana -- alinomaa muuttuvissakin oloissa.
-- Kirjallisuus ei enää ole sellainen yhtä vahva valistaja ja opastaja kuin joskus ennen. Mutta kyllä se edelleen raivaa ryteikköä.