Rakel Liehu on runoilija, jonka pitkän uran aikana jo tähän mennessä on ilmestynyt proosaakin mutta ei ainuttakaan niin tuhtia teosta kuin peräti runollinen ja aforistinen, arvoituksellisesta ja arvostetusta Helene Schjerfbeckistä kertova taiteilijaromaani.
Sivuja siinä on mojovasti yli 500 ja se vaeltaa tajunnanvirtamaisen vapaasti edestakaisin maalarin pitkää elämää. Se liikkuu keveästi ja vapaasti yli aikojen ja paikkojen.
Luvut, jotka ovat kuin proosarunoa, on nimetty paikkakunnan ja vuoden mukaan, mutta mikään ei etene kronologisesti.
Alussa on varalta matrikkelimainen tiivistelmä Helene Schjerfbeckin elämänvaiheista, lopussa lähteet ja lukijan puhuttelu.
Kaikki tuntuu sallitulta, sekin, että vuonna 1914 soi Carmina burana, vaikka Carl Orff sävelsi sen vasta vuonna 1937, tai että ystävätär, maalarisisko Venny Soldan-Brofeld, juo Fazerilla sherryä vuonna 1930, vaikka kieltolaki jatkui vielä vuoteen 1932, tai että vuonna 1935 luetaan yhä Uutta Suometarta, vaikka se muuttui Uudeksi Suomeksi jo vuonna 1918.
Niin, tajunnanvirtatekniikka sallii paljon vapauksia.
Tuollaiset pienet historian vapaudet valpastavat kuitenkin lukijan muistamaan, että Helene -kirja ei ole mikään faktisen tarkaksi pyrkivä elämäkertaromaani vaan runoilijan kiihkeä samaistuminen kohteeseensa.
Runoilija Rakel on ryöminyt maalari Helenen nahkoihin ja meediomaisesti välittää tämän käänteentekeviä kokemuksia, joita tämä pyörittää jatkuvasti päässään. Kokemuksien aiheuttamista kärsimyksistä kirkastuu lopulta suuri taide.
Helene Schjerfbeckin tragedia oli tapaturma nelivuotiaana. Sitä ei hoidettu kunnolla ja hänestä tuli liikuntavammainen.
Toisenlainen lapsuus loi pohjan kuvataiteeseen keskittyneeseen elämään, pelkistykseen. "Vammani oli erottava minut toisista", romaanin Helene tiedostaa kohtalonsa.
Kohtalo, johon Helene sopeutui, totutti hänet pettymysten ketjussa nöyräksi. Ensin hänen englantilaisen sulhasensa suku pani miehen purkamaan kihlauksen. "Mutta eniten, hämmästyneimmin ihminen rakastaa sitä, ettähänellä on koti: toisen ihmisen valaistu sydän", on oppi tästä kokemuksesta.
Seuraavaksi Helene sai kokea naimattoman tyttären ratkaisun, vaikka periaatteessa oli olemassa kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen oli mielenrauhan menettäminen, jos jättää leskiäitinsä oman onnensa nojaan. Toinen vaihtoehto, raastava elämä, jos asutaan yhdessä, oli sovinnaisuudessaan oli Helenen valinta.
Salaperäiseksi jääneen sulhasen lisäksi Helenen elämässä oli kaksi tärkeää miestä, jotka taidehistoria hyvin tuntee.
Toisesta heistä Liehu sanoo, että tämän lahjoitti paholainen, toisesta että jumala.
Miehet olivat oululaislähtöinen, alun perin toimittaja, sittemmin tunnettu taidekauppias Gösta Stenman, paholaisen lähettämä, ja torniolais-taivalkoskelais-kajaanilainen metsänhoitaja, kuvataiteilija Einar Reuter alias H.Ahtela, jumalan lähettämä.
Kun salaperäinen nuoruudenrakkaus on jäänyt taka-alalle, Liehu panee Stenmanin ja Reuterin hallitsemaan Helenen elämää ja ajatuksia loppuun saakka. Ruotsalaisessa kylpylähotellissa Mariefredissä, jossa Helene kuolee, Liehu pistää hänet vielä voihkimaan suhdettaan paholaisen lähettämään Stenmaniin: "Minne olen joutunut, ladyksi vanhainkotiin, lihavan taidekauppiaan orjattareksi." Pitihän Stenman itsellään Schjerfbeckin etuosto-oikeutta mutta myös ymmärsi, suojeli ja järjesti tämän asioita.
Itseään nuoremman Einarin Helene olisi halunnut pitää kokonaan, perustelee Liehu. Mutta Einar löysi Helenen suosittelemasta norjalaisesta Gausdalista itseään nuoremman naisen, ruotsalaisen Tyran. "...minun sinun tumma aivo-puoliskosi on aina ollut", Helene kuitenkin yhä vakuuttaa Einarille, ymmärtäjälleen ja vaikuttajalleen.
Rakel Liehu on kuljettanut kirjassaan Einar Reuterin merkillistä taiteilijasuosikkia, jota tämä tyrkyttämästä päästyäänkin tyrkytti Helenelle ja jota Helene kohteliaasti yritti vastaanottaa. Kysymys on 1800-1892 eläneestä ranskalaisesta, suhteellisen tuntemattomaksi jääneestä Constantin Guys'sta, josta Reuter kirjoitti kokonaisen oman esittelynkin kirjaansa Taiteilijan kamppailu.
Kirjassaan hän väittää, että hänen modernin elämän kuvaajaksi luonnehtimallaan Guys'lla oli aina mielessään kauneus.
Siinä missä Liehu ryömii Helenen nahkoihin kuvatessaan ja kuvitellessaan Helenen maalausprosessia, koko työskentelyä, herkkävaistoisen runoilijan osuvalla verbaalisuudella, siinä hän panee Helenen määrittelemään itseään koko loppuelämänsä miesten kautta, nimenomaan näiden kahden, Reuterin ja Stenmanin. Molemmissa hän pysyy kiinni enemmän kuin jos olisi naimisissa jommankumman kanssa ja pitäisi sitten toista rakastajanaan.