Oulu "Olen tehnyt päätökseni./ Vähenevät päiväni kirjoitan/ pyhimysten tuoksusta/ joka tyyninä iltoina tulee/ vanhusten talolta."
65-vuotiaan Pekka Kejosen kahdeksannen runokokoelman kansi pysäyttää. Kirjailija kiipeää siinä alastomana, kroonikkovaipassa kustantajansa WSOY:n kiviportaita. Vasemmalla kädellään hän tukee tippatelineeseen.
"Ehdotin kokovartalokipsiä!" heittää Kejonen. Kannen graafinen suunnittelija Marja-Leena Muukka pelkisti ajatuksen pelkkään vaippaan.
Suruttoman saattohoito -kokoelman kansikuva oli enteellinen. Kejonen kertoo joutuneensa sen jälkeen isoon leikkaukseen ja neljäksi viikoksi sairaalaan. "Diagnoosiksi voisi antaa 'Huvivero vihreän nortin polttamisesta'."
Samassa lauseessa voi nauraa ja kuolla
Kuolema on kantapäillä jokaisessa Aikalisä-osaston tekstissä. Kuolema on Kejosen mukaan erisnimi ja sen nimeäminen lopun alku.
"Kuolema ei ole minulle tabu vaan tosiasia kuten syntymäkin. Minulla ei ole kuolemaan taikauskoista suhdetta. Se tapahtuu."
Kejonen ajatteli käsitellä kuoleman kerralla, että tärkeimmälle, elämälle, jää seuraavissa kokoelmissa enemmän tilaa.
"Kuolemasta kirjoittaminen oli vapauttavaa. En usko, että tämä viimeinenkään sairaalareissu minun suhdettani kuolemaan vakavoitti, mutta onpahan terveellinen muistutus."
Kokoelmassa on parikin tekstiä, joissa nimetään, miksi on vielä syytä kirjoittaa:
"Kun näin/ kalvakkaan miehen istuvan porraspuulla/ ja polttavan savuketta/ jonka valmistus lakkautettiin lapsuudessani/ tajusin, että on syytä lopettaa/ paskan puhuminen/ ja etsittävä lopun aikaa asiaa,/ jos sellaista on./ Jos ei, oltava hiljaa."
Kejosen mielestä ei ole ollenkaan hienoa olla kirjailija. "Se on enemmänkin v-maista, vaativaa ja vaikeaa. Se on nuorallatanssia, jos sen todella tiukalle vetää. Tämmöisessä kuolemantanssissa - siinä pitäisi säilyttää leikki. Siitähän se jännite käsittääkseni tuleekin: kuolemanvaaran ja leikin yhdistämisestä. Samassa lauseessa voi sekä nauraa että kuolla."
Vanhukset tyrkätään näkösältä kuin pultsarit
Perusasioita ei Kejosen mukaan ole monia: syntyminen, kuolema ja rakkaus. Kuoleman ohella hän kirjoittaa nyt vanhuudesta. Yleensä kuolema, vanheneminen ja vanhuus tahdotaan unohtaa, työntää sivuun.
"Tämä on nuorten, menevien ja menestyvien ihmisten yhteiskunta, jossa vanhuutta ja kuolemaa ei ole olemassakaan."
Jo runokirjan kansikuva antaa osviittaa, ettei sisältä löydy kultahapsisia mummuja ja vaareja. Kaappikello ei raksuta mummon pienen pirtin lämpimässä kuten Reino Helismaalla. Kansikuva kertoo erilaisesta lähestymiskulmasta. Kejonen tahtoo tuoda eteemme reaalisen vanhuuden.
"Vanhuus on totta eikä mitään harmaahapsia. Se on hyvin paskaista touhua. Vanhuus on saastainen vaihe ihmisen elämässä", Kejonen hymähtää.
"Tämä yhteiskunta on hyöty-yhteiskunta. Vanhuksista ei ilmeisesti ole juurikaan hyötyä markkinataloudelle. Ne täytyy tyrkätä korrektisti säilöön ja pois näkösältä. Se on suunnilleen sama kuin pultsarit, ne ei kuulu tähän siistiin elintasonäytekaappiin."
Hipsuvarpaat ja Nököhampaat
Kejonen tunnustaa, että häntä itseään vaivaa yleinen yli 60-vuo-
tiaiden sairaus: nostalgia.
"Meillä on hirveän paljon kirjailijoita, jotka kirjoittavat eilisestä. Odotan nuoria kirjailijoita, jotka uskaltaisivat kirjoittaa huomisesta", haastaa Kejonen.
Sarkastisessa runossaan Kejonen esiintyy kirjallisena jeesuksena, vapahtajana:
"Tulkaa minun luokseni kaikki/ sanallisesti sokeat,/ ilmaisuvajeella vaivatut ja kirjoituskouluissa reputtaneet, lukihäiriöiset ja taittovajeiset,/ arvostelijoiden vainoamat loppusoinnukkaat/ ja kustantajan ikärajan yli kasvaneet./ Tulkaa minun luokseni niin minä sanon teille:/ teitä on vedätetty raskaasti..."
Nykyajan runoilijoita Kejonen nimittää Hipsuvarvas ja Nököhammas -joukoksi, joka pakenee kieleen ja esteettisiin kuvioihin.
"Maa on täynnä teknisesti moitteettomia, liverteleviä runoilijoita, jotka kiertävät tärkeitä asioita kuin kissa kuumaa puuroa. He tekevät särmätöntä runoutta, joka on taidollisesti huippuluokkaa, mutta se ei haise eikä maistu. Steriiliä", äsähtää Kejonen.
"Kaiken maailman kurssit kouluttavat näitä vielä lisää", hän motkottaa. "Yhden käden sormilla ovat
luettavissa semmoiset kolhitut tyypit, jotka kirjoittavat asiaa. Ei niitä turhan monta ole. Elämä on kirjoittajan paras koulu, ja se on uskallettava elää täysillä. Ei sitä voi toinen opettaa."