Runoileva akateemikko Paavo Haavikko pilkkaa uudessa proosakirjassaan "Ei. Siis kyllä" muun ohessa historioitsijoita. Historian taju ja synteettinen näkemys ovat kulttuuria, mutta historioitsijat eivät älyä yhteyksiä: "Konteksti, asiayhteys kuuluu humanisteille ei historiaan, joka on poliittisesti eksakti tiede."
Akateemikko on pilkassaan suuripiirteinen. Eivät kaikki neekeritkään ole tyhmiä ja rikollisia niin kuin Haavikon laveaa tyyliä mukaillen joskus väitetään. Vastaavasti kaikki historioitsijat eivät ole niin teräviä, että kykenisivät akateemikon mainitsemaan poliittiseen eksaktiuteen -- puhuttamattakaan siitä, että pystyisivät yleisön mielialoja kosiskelevassa poliittisessa korrektiudessaan vastaavaan loistokkuuteen kuin syväajatuksinen Haavikko.
Haavikon pilkka on sitä paitsi liian ylistävää korottaessaan historian eksaktiksi ja vieläpä tieteeksi. Molemmat luonnehdinnat ovat vääriä elleivät suorastaan vaarallisia -- mutta suosittuja luonnontieteiden edessä tarpeettomasta alemmuudentunteesta kärsivissä akateemisissa humanistipiireissä.
Jos akateemikko olisi ehtinyt tutustua niissä käytävään keskusteluun lingvistisestä käänteestä, toiseudesta, diskursseista tai muusta postmodernista tai sen sukuisesta kulloisestakin muotihölynpölystä, hän olisi oppinut aivan uusia ja ihmeellisiä asioita. Reaalitodellisuutta ei enää ole, on vain puhetapoja, sosiaalisesti konstruoituja tekstuaalisia dekonstruktioita ja epäilemättä valtava määrä konteksteja. Yhteyksien ja historian tajua on säästeliäämmin.
En osaa arvata miellyttäisivätkö uusien muotisuuntien tulokset Haavikkoa enemmän kuin perinteisempi historiankirjoitus. Yksi paha ongelma uusimpiin virtauksiin joka tapauksessa liittyy. Haavikko on voinut tähän asti ammentaa tietonsa, käsityksensä ja kontekstinsa historioitsijoiden töistä -- sitä tietenkään mainitsematta tai ymmärtämättä ja kiitollisuudenvelkansa asiaankuuluvasti pilkalla maksaen. Mutta miten sitten käy, kun alan teokset sisältävät vain toinen toistaan upeampia diskursseja, vaikeaselkoisuudessaan kilpailevia tyhjiä paradigmoja, vaihtuvien gurujen -- lue humpuukimaakareiden -- hämärän metafysiikan väärinkäsitettyä lainaamista ja tutkijan oman navan tienoille keskittyviä narsistisia tilityksiä?
Suomen uudeksi Snellmaniksi korotettu Nokian Jorma Ollila kaipaa 1990-luvun reipasta riskinottoa. "Jos Suomea tarkastelee ulkopuolelta, niin ei täällä ole nyt sitä onnistumisen meininkiä, jota oli 90-luvulla Täällä on hurja haku kohti turvallisuutta", Ollila pahoittelee.
Ollilan havainto turvallisuushakuisuudesta on epäilemättä oikea. Ilmiötä tuskin osaavat silti ihmetellä muut kuin Ollila ja hänen ylhäiset säätyveljensä uuden raha-aristokratian piirissä.
Meitä hallintorahvaaseen kuuluvien sankkaa joukkoa Ollilan kaipaaman riskinoton aiemmat jäljet pelottavat. "Onnistumisen meininki" 90-luvulla oli ehkä palkitsevaa Nokian kaltaista jättibyrokratiaa turvalliselta virastopäällikön paikalta johtavalle Ollilalle. "Meiningin" luoman it-kuplan puhkeaminen ei kuitenkaan naurattanut rahansa menettäneitä piensijoittajia, kilometritehtaalle saneerattuja työntekijöitä eikä ehtyvien tilausten ahdistamia yrityksiä.
Myös 1980-luvun "uusi talous" väitti irtautuneensa vanhanaikaisen reaalitalouden lainalaisuuksista. Totta väitteissä oli vain laista irtautuminen.
Muuten "yritteliäisyys" kukoisti oikealla "tekemisen meiningillä". Osan laskusta maksoivat silloin, kuten aina, markkinoille myöhässä tulleet piensijoittajien sopulilaumat, jotka vaurastumisen halussaan uskoivat huijarisijoittajia ja heidän satujaan innokkaasti levittelevää mediaa.
Ne jotka osasivat, tiesivät ja olivat kyllin röyhkeitä ylistetyssä ahneudessaan, tekivät puolestaan ihan vanhanaikaisia omaisuuksia ennen ja jälkeen kasinokuplan läsähdystä. Ja kuplan puhkeamista seurasi Suomessa lohduton lama, jonka synnyttämät puoli miljoonaa työtöntä ja kymmenet tuhannet kotinsa ja yrityksensä menettäneet eivät muistele kaiholla 90-luvun vauhdikasta menoa.
Rohkeaa riskinottoa ja yritteliäisyyttä on ilmeisen vaivatonta suositella kabinettien korkeuksista, joissa riskejä ei tarvitse ottaa omalla rahalla eikä toimeentulon menettämisen pelossa - ja joissa oikeita yrittäjiä on tuskin elävänä edes nähty.
Suvi-Anne Siimes oli väärässä väittäessään, ettei Vasemmistoliitto ole uudistunut. Vanhassa kunniallisessa työväenliikkeessä olisi varmasti pesty suu saippualla omiin riveihin kuuluvalta nuorisopoliitikolta, joka nousee puolustelemaan työkansan maksamien ja käyttämien julkisten kulkuneuvojen, rakennusten, patsaiden ja muun yhteisen omaisuuden vandaalimaisia töhrijöitä tai puistoja jätöksillään tuhoavaa roska(avaa)väkeä.
Sen sijaan uudistuneen liiton puheenjohtajavaalissa kakkoseksi tuli Vasemmistonuorten puheenjohtaja, joka työkansan sijasta valitsi suojateikseen herraskaisen röyhkeät grafitti- ja tagihuligaanit ja muut maali- ja kemianteollisuuden mannekiineina ympäristöään ja itseään sotkevat kansanviholliset.
Kun sama kellokas puhuu yhteisten kaupunkiympäristöjen väkivaltaisten pilaajien yhteydessä "julkisen tilan kanssa keskustelevasta taiteesta", edistyksellisistä kansalaisliikkeistä ja muusta hyvästä ja kauniista, kysymys voi olla vain orwellilaisesta uuskielestä, kammottavasta virhearviosta tai vielä kaameammasta poliittisesta laskelmoinnista.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.