Runoilija Risto Oikarinen soitti saksofonia esikoisteoksensa Puupuhaltaja (Otava 2005) ilmestymisen jälkeisillä lausuntakeikoilla. Soitin soi sopivasti tauottaen runojen välillä.
Miehen toisen runokokoelman, juuri ilmestyneen Katumusharjoituksia-teoksen keikoille saksofoni ei enää kulje.
"En enää jaksa kantaa soitinta mukanani ja teemakin on eri", Oikarinen nauraa.
Teema on toinen, mutta runot soivat entiseen malliin vaivattomasti ja mukaansa temmaten.
On myös lempeitä öitä, sulia selkiä, jotka antavat kevyen painautua, painavan kantavat kellua: selkä vasten toista selkää, syvyys vasten syvyyttä, pimeys toista pimeyttä.
Pelkät sanat siis riittävät, sillä Katumusharjoitusten aihepiiri on täysin eri kuin esikoisessa - ihan tietoisesti.
"Esikoisen jälkeen meni pitkään ennen kuin löysin kirjoittamiseen uutta suuntaa, uutta järkevää. Tuntui alussa, että kaikki tekstit ovat tavalla tai toisella Puupuhaltajan dropout-runoja."
Oikarinen vie uusissa runoissaan lukijansa luostarin maailmaan, katumusharjoituksiin.
Mutta mikään erakoitunut munkki - veli tai isä Risto - mies ei ole, sillä yhtäkkiä runoilija saattaa leikata luostarielämästä arkiseen helsinkiläisyksiöön.
Soitin soi Lauantain toivotuissa
Risto Oikarinen opiskeli musiikkia Helsingin Pop & Jazz Konservatoriossa vuosituhannen vaihteessa, mutta siirtyi vuonna 2001 Helsingin yliopistoon ja teologian pariin.
"Opiskeluvuosia on kertynyt, mutta opinnoissa on kyse isoista asioista, jotka vaativat kypsyttelyä", Oikarinen nauraa ja myöntää, että pikku hiljaa pitäisi alkaa miettiä gradun tekoa.
Puupuhaltaja ei ole kokonaan hylännyt rakasta soitintaan, vaan Oikarisen saksofonia kuullaan muun muassa oululaisen "bilebändin" Lauantain toivottujen keikoilla ja pian myös oululaisen Uho Recordsin kautta ilmestyvällä levyllä.
"Teemme omia sovituksia suomalaisista poppibiiseistä. Mukana on finnhitsejä, sellaisia lauluja kuten Rasvis ja Pave Maijasen Lähtisitkö. Mutta musiikki ei ole enää kuten konservatoriovuosina suuri päämäärä. Silloin tähtäsin ammattimuusikoksi, mutta enää ei tule päivittäin treenattua."
Tarinoihin
luottava runoilija
Opiskelu ja runous kulkevat Oikarisella käsi kädessä.
Runoilija Oikarinen ammentaa teksteihinsä uskonnon, filosofian ja teologian maailmasta "ihan poimimalla" inspiroivia aiheita.
Kun yliopistosta valmistuminen alkaa pikku hiljaa siintää mielessä, niin edessä on väistämätön kysymys: Mikä sinusta tulee isona?
"Luulen, että kirjoittaminen on minun juttu", Oikarinen vastaa.
Vaikka Oikarisen kaksi ensimmäistä teosta ovat runokokoelmia, ei hänellä ole mitään tiukkaa runoilijan identiteettiä.
"Kaksi ensimmäistä kirjaa ovat luontevasti tulleet runokielisinä, runon kielellä. Nyt kokeilen parhaillaan novellin tekoa, ainakin yritän kirjoittaa sillä tyylillä."
Oikarisen lyriikasta ei välttämättä olekaan pitkä hyppäys novelliin tai romaaniin, sillä lukija löytää useista Katumusharjoituksia-kokoelman runoista tarinoita tai ainakin tarinan aihelmia - mininovelleja.
"Jostain kumman syystä tarina on minulle tärkeä. Tykkään tarinoista ja pyrin rakentamaan myös runoon jonkinlaisen tarinan."
Tämä tuo Oikarisen tekstit myös muidenkin kuin perinteisten runoystävien ulottuville.
"Toivottavasti näin käy. Itsekin tykkään sellaisesta lyriikasta, miksei myös proosasta, joka aukeaa useammalla tasolla. Toivottavasti runojenikin tarinat olisivat kaikkien seurattavissa. Lukija ainakin huomaisi, mitä tapahtuu, vaikkei olisi niin sinut sen maailman kanssa", sanoo Risto Oikarinen.