Munkkidiakoni Aleksanteri herää pienessä keljassaan Uuden Valamon luostarissa Heinävedellä aamulla viiden aikaan. Vielä loikoillessaan asuntonsa ahtaalla yläparvella sijaitsevassa vuoteessa hän rukoilee. Päivä alkaa aina rukouksella, jatkuu rukouksella ja päättyykin rukoukseen.
Pyhät kuvat koristavat yksinkertaisen asumuksen seiniä. Taivaallisten kuvien rinnalla seisoo vain yksi maallinen kuva: valokuva munkki Aleksanterin edesmenneestä äidistä. Ikkunasta avautuu yön siniseksi maalaama maisema silmiähivelevän kauniille Juojärvelle.
Keljasta löytyy kaikki välttämätön; ei mitään ylimääräistä, ellei sellaisiksi lueta oven pielessä olevia suksia. Kelja on yksi huone täydennettynä makuuparvella, rukoilusopilla sekä vessalla. Keittolevy sijaitsee kapean eteisen seinällä ja jääkaappi huoneen seinällä.
Keljan pöydällä lepää venäjän kielen oppi- ja sanakirja sekä yksi appelsiini. Aleksanteri pänttää venäjää pystyäkseen luostarin kalustonhoitajana lukemaan venäjänkielisiä tekstejä Uuden Valamon aarteistosta, jonka pääosan muodostavat Laatokan Valamosta tuodut satoja vuosia vanhat kirkkoesineet.
Munkki Aleksanteri pukee ylleen mustan viitan, asettelee mustan koppalakin päähänsä ja heittää toppatakin harteilleen. Hän lähtee keljastaan rauhallisesti kävellen loivaa ylämäkeä kirkolle. Yön aikana satanut lumi on jo ehditty ajaa traktorilla kirkkotieltä.
Hän on kirkolla ennen kuutta. Ovella hän heittää nopeasti oikean käden etsin otsalle, sitten rintakehän kohdalle, oikealle olkapäälle ja lopuksi vasemmalle olkapäälle. Hän kumartaa kolmesti - isälle, pojalle ja pyhälle hengelle. Hänen mielessään vilahtaa ajatuksenomaisesi, josko taivaallinen isä siunaisi ajatukset, teot ja kätten työt tänäkin päivänä.
Kirkon oven sivulta hän ottaa 40-vekkisen munkin viittansa ja pukee sen ylleen. Viittaa käytetään kirkossa. Ja hänet kiedotaan siihen sitten, kun hän joskus lähtee viimeiselle matkalleen.
Munkki Aleksanteri säntää kirkon keskilattialle, kumartaa pyhien kuvien suuntaan, suutelee kuvia, laskeutuu kontalleen, painaa päänsä lattiaan. Hän kiertää ensin salin vasemman ja sitten oikein puolen kuvat, ja asettautuu lopulta paikalleen oikealle seinustalle.
Päivän sana laulaen
Luostarin johtaja igumeni Sergei saapuu kirkkosaliin munkeista toiseksi viimeisenä, juuri ennen kuutta. Hän tulee kuitenkin aina oikeaan aikaan. Munkki Aleksanteri on oppinut, että igumenin aika on oikea aika; hänen sanansa on luostarin laki.
"Nyt on ensin puoliyön palvelus ja sitten, kun verho aukeaa, alkaa aamupalvelus", munkki Aleksanteri selittää kuiskaten.
Laatokan Valamosta peräisin olevan 840 kiloa painavan kullatun pronssisen kattokruunun alla seisoo munkki ja laulaa päivän sanaa. Tai hän puhuu kuin laulaisi tai laulaa kuin puhuisi.
Paikalle saapuneet neljä munkkia ja seitsemän muuta tietävät, milloin tehdään ristinmerkki ja milloin kumarretaan, milloin painetaan pää lattiaan asti.
Jotain munkin muminasta sentään saa selvää. Hän pyytää herraa armahtamaan, toistaa pyynnön "herra armahda" niin monta kertaa peräkkäin ja niin nopeasti, että se muuttuu loppupäässä muotoon "herrarma, herrarma". Hokema tulee nuotilla; kuin oven pielessä sijaitsevan Laatokan Valamosta tuodun ison kaappikellon raksutus toimisi tahtia antavana soittopelinä.
Aamu vasta sarastaa. Mehiläisvahasta valmistettujen kynttilöiden, tuohusten, hennot valot luovat lämpöä hämärään huoneeseen. Suitsutusastiasta leviää pehmeä pihkan haju, tuoksuva savu, jolla munkki siunaa kirkkokansan ja pyhät henkilöt, joiden kuvat komeilevat seinillä.
Aamupalvelus kestää puolitoista tuntia, se on ohi puoli kahdeksaan mennessä. Munkit menevät aamiaiselle luostarin ruokalarakennuksen päädyssä sijaitsevaan ruokailutilaan. Tänään syödään kevyesti: tarjolla ei ole maitoruokia laisinkaan, ei sen paremmin kalaa kuin lihaakaan. Tosin lihaa täällä ei syödä muulloinkaan. Eletään pääsiäistä edeltävää suuren paaston aikaa.
Musta lammas
Aikainen ylösnousu ei tuota vaikeuksia munkki Aleksanterille, sillä ennen luostariin tuloaan hän työskenteli vuosia leipurina, viimeksi Häggmanin leipomossa Haapajärvellä. Tuolloin hänet tunnettiin niemellä Martti Raudaskoski. Luostarissa hän verestää vanhaa ammattiosaamistaan leipomalla joka lauantai.
Tämän 52-vuotiaan munkin juuret juontavat Nivalaan ja körttiläisyyteen. "Vaatteista päätellen olen musta lammas", munkki heittää hymyssä suin ja osoittaa mustaa viittaansa.
Rippikouluun saakka hänen tiensä kulki normaalin luterilaisperheen kaavan mukaisesti. Sanojensa mukaan hän "sai naimaluvan, mutta ei ole tarvinnut sitä". Pikku hiljaa ja monen mutkan kautta elämän tarkoituksen etsintä johdatti hänet luostariin.
Aamiaisen jälkeen palataan kirkkoon, Valamon luostarin 800-vuotishistorian muistoksi vuonna 1977 pystytettyyn Kristuksen kirkastumisen kirkkoon. Aleksanteri ottaa kankaanpalan ja kiillottaa ikonostaasin kultaisia ja hopeisia kohokuvioita. Tämä on yksi hänen luostarityötään, kirkkokaluston hoitoa.
"Munkin elämä on tällaista: rukoilemme ja teemme työtä. Ei meille makseta palkkaa, mutta ei meidän tarvitse huolehtia maksuistakaan: ylläpito, vaateet ja matkat saamme luostarilta. Aikaa jää hengelliselle puolelle. Ei meillä ole kiire niin kuin maailmassa. Jää aikaa hiljaisuudelle, mietiskelylle ja rukoilemiselle."
Munkki Aleksanteri myöntää, että tulee aikoja, jolloin hän kaipaa jotain luostarin ulkopuolisesta elämästä. Ajatus perheestä on askarruttanut monesti. Mutta lopulta hiljaisuus vie aina voiton. Eikä täällä tarvitse olla yksin. Voi puhua enkeleiden, Jumalan ja pyhien kanssa. Luostari ei ole vankila; ystävät ovat olemassa ja heitä voi käydä tapaamassa joskus.
Puoleenpäivään mennessä kirkon kalleudet on kiillotettu ja tekstiilit pantu paikoilleen odottamaan seuraavaa palvelusta. Yhdeltätoista tarjotaan lounas, johon koko veljestö on velvoitettu osallistumaan.
Igumeni Sergein saavuttua ruoka siunataan ja munkki Trifonov asettuu veljien eteen lukemaan päivän pyhiä tekstejä. Muut pistävät kevyttä paastoruokaa poskeensa. Ruuan jälkeen munkki Aleksanteri vetäytyy kulttuurikeskuksen kellarissa sijaitsevaan kammioon jatkamaan päivän töitään.
Aleksanterin on luetteloitava kaikki luostarin aarteet ja siirrettävä tiedot niistä tietokoneelle. Ei riitä, että kerrotaan, minkä kokoinen mikäkin tavara on, se on kuvailtava myös sanoin. "Tätä työtä riittää lopuksi elämää", hän kuvailee urakkansa laajuutta.
Elämä luostarissa ei ole pelkää työtä ja rukousta, vaan munkeilla on myös omaa aikaa, jolloin voi vaikkapa käydä luostarin kuntosalilla tai hiihtämässä tai kalassa. Munkki Aleksanteri tekee joskus pienen hiihtolenkin ja kesällä samoilee metsässä.
"Voin lähteä luostarista ulos. Siihen minun täytyy pyytää igumenin siunaus, se on eräänlainen lupa", munkki Aleksanteri kertoo. Kerran vuodessa saatetaan käydä pyhiinvaellusmatkalla jossain toisessa luostarissa. Tutuksi ovat tulleet niin Kreikan kuin Bulgariankin luostarit.
Munkki Aleksanteri ajattelee Jumalan olevan joka paikassa: hän on jonkinlainen henkiolento. Aleksanteri uskoo Jumalan luoneen ihmisen itsensä kuvaksi ja kaltaiseksi. Aleksanteri tietää, että Jumalaa ei voi nähdä. "Joka on nähnyt Jumalan, kuolee."
Palvelua iltaan asti
Kulttuurikeskuksen kylkeen rakennetaan parhaillaan suurta kongressisalia. Talon alakerta on täynnä satoja vuosia vanhoja kirkkoaarteita: ikoneita, toimituksissa käytettäviä esineitä, kirkkotekstiilejä... Luostarin lähettyvillä asuva Anja Rovio on tullut munkki Aleksanterin avuksi korjaamaan toimituksissa käytettäviä asuja.
"Tämä pitäisi lyhentää illaksi, munkki Aleksanteri käski", Anja Rovio kertoo, esittelee kirkasta kaapua ja käärii sitä rullalle. Puku tulee lyhentää nuorelle pojalle, joka avustaa illan ehtoopalveluksessa.
"Mahapalkallahan minä", Anja Rovio kertoo. Hän kokee ikäihmisenä tärkeäksi voivansa auttaa luostaria. Omat lapset ovat rientäneet maailmalle jo, ja aikaa on.
"Katso tätä, keisari Aleksanteri toinen ja Maria Aleksandrovna ovat lahjoittaneet tämän luostarille 1800-luvulla", munkki Aleksanteri osoittaa auki vedettyä laatikkoa, jossa päällimmäisenä on upea, ristinmuotoinen ehtoollispeite.
Asustevarasto on täynnä toinen toistaa häikäisevämpiä asuja, joita käytetään pyhissä toimituksissa sen mukaan, mitä kirkkovuoden juhlaa milloinkin vietetään. Punainen on apostolien, sininen neitsyt Marian väri... munkki Aleksanteri luettelee. Jokaisella värillä on oman merkityksensä.
Iltapäivä vierähtää leppoisassa työn touhussa. Päivällinen on normaalisti neljän aikaan, mutta tänään vasta ehtoollispalveluksen jälkeen. Näin siksi, että ennen ehtoollispalvelusta munkin pitää olla syömättä kuusi tuntia.
Munkki Aleksanteri kiiruhtaa kirkolle hyvissä ajoin pukeutuakseen kirkkaanväriseen kaapuun. Iltapalvelukseen saapuu väkeä ainakin kaksi kertaa enemmän kuin aamupalvelukseen. Melkein kaikki ovat kokeneita kirkossa kävijöitä. Sen näkee siitä, kuinka he tekevät tottuneesti ristinmerkit ja suutelevat pyhiä kuvia.
Nuori munkki seisoo vuorostaan keskellä kirkkosalia ja alkaa lukee pyhiä kirjoituksia. Hänen äänensä kantaa selkeäsanaisesti kunniaa isälle, pojalle ja pyhälle hengelle isä meidän rukouksineen.
Munkki Aleksanteri kipittää kesken toimituksen salin halki ja nousee ylös kellotapuliin soittamaan kelloja.
Ehtoon palvelus kestää kaksi tuntia. Tänään keskiviikkona munkit menevät vielä päivälliselle ja saunaan. Yhdeksän jälkeen luostari hiljenee.
Munkki Aleksanteri on jo omassa rauhassa omassa keljassaan. Venäjää pitäisi vielä lukea. Mutta aikainen nousu tuntuu jo.
Josko sittenkin enää vain rukous ja unten maille.
