Kirjoittaja on espoolainen kirjailija.
Pohjoisen lehdessä kuten Kalevassa on hyvä kertoa kaunis ja kummallinen tarina kaukaisesta pohjoisesta maanäärestä, joka itse asiassa on suomalainen maa ja jonka ovat asuttaneet suomalaiset.
Kysymys on Pohjois-Norjan Finnmarkista, Ruijasta, ja sen asuttamista suomalaisista kveeneistä, jotka aikojen kuluessa ovat muuttaneet Pohjois-Norjaan leveämmän leivän toivossa - tai ei niinkään leipää viljelemään, vaan kalastamaan Jäämeren ehtymättömiä saaliita. Suurin muuttoaalto tapahtui 1860-luvun kuolonvuosina, jolloin Suomessa nääntyi nälkään massoittain ihmisiä. Oli pakko hiihtää kauas Jäämeren rannalle jos mieli jäädä henkiin.
Nykyisin Finnmarkin alue katsotaan alkavaksi jostakin Rastikais-tunturin tienoilta idässä ja ulottuvan Porsangerin vuonoon lännessä ja vielä siitä ylikin aina sinne, missä tulee vastaan täysin norjalainen asutus. Kysymyksessä on valtava alue, jonka suomalaiset ovat asuttaneet ja jossa edelleen on vahva suomalainen väestö. Finnmarkissa puhutaan norjan lisäksi edelleen suomea.
Toinen Finnmarkiin verrattava suomalaisten asuttama alue oli Petsamo, joka sotien melskeissä joutui Neuvostoliiton haltuun. Sukuni on sieltä kotoisin, isäni toimi Petsamon Salmijärvellä poliisina ja asioitsijana. Pakolaistaipaleemme Petsamosta kiersi Norjan ja Ruotsin kautta Etelä-Lappiin ja kesti kymmenen vuotta. Meistä Paasilinnoista vanhimmat ovat syntyneet Petsamossa, Reino Jäämerellä pakolaislaivan ruumassa, loput Ruotsissa ja Suomessa.
Sain taannoin miellyttävän kirjeen Finnmarkista. Apulaisprofessori Vappu Inkeri Pyykkö työskentelee Finnmarkissa opetustehtävissä ja samalla vaalii kveenien kulttuuriperintöä. Hän lähetti terveisiä Pyssyjoelta, että pohjoisessa ollaan herättelemässä eloon kveenien kulttuuria: Kainu-instituutti - Kvensk institut - on pannut alulle hankkeen oman kulttuurikeskuksen perustamiseksi ja vielä myös Kainutalon - Kvaentunetin - rakentamisen. Porsangin kunta on ruvennut rakentamaan Kvaentunet-taloa Pyssyjoen rantaan. Samalle kentälle on siirretty hirsitalo Ruotsin Tornionlaaksosta sekä pari pienempää rakennusta.
Vappu Pyykkö kirjoittaa: "Kauan on kestänyt että näinkin pitkälle on tultu. Euroopan paikallisia ja vähemmistökielisiä koskeva sopimus on Norjankin allekirjoittama jo 1992." Norja on siis viimein havahtunut myöntämään, että sillä on vähemmistökieli kveeni. Vuosia jahkailtiin, että onkohan se semmoinen kveeni sittenkään mikään kieli. Vasta viime keväänä kirkko- ja kulttuurihallitus tuli siihen tulokseen, että on se.
Pohjoismaisen kveenitutkimuksen aikakausjulkaisussa kerrotaan Torkel Rasmussenin tutkimuksesta, jonka mukaan alueen yli 30 kunnassa on yhteensä 81 000 asukasta. Heistä on suomen- ja kveenin kieltä puhuvia kerrassaan 10 840 eli yli 13 prosenttia. Noilla karuilla pohjoisilla alueilla väestömäärät ovat etelän rintamaihin verrattuna vähäisiä, mutta kyllä siellä vielä ihmisiä elää ja työtä tekee. Erityisen viehättävää on todeta, että suomea ja kveeniä puhuvia on yli 10 000. Kysymys on siis hyvin tärkeästä vähemmistöstä, ja on hieno asia, että Norja on vihdoin tunnustanut kveenin vähemmistökielekseen.
Nyt tulee tämän jutun hyvä uutinen. Viime vuonna ilmestyi ensimmäinen kveeninkielinen romaani! Sen nimi on "Kuosuvaaran takana" ja kirjoittaja on eläkkeellä oleva lehtori Alf Nilsen-Börsskog. Romaani kertoo toisen maailmansodan loppuvaiheista Pohjois-Norjassa. Kveenit joutuvat pakenemaan Kuosuvaaran takaiseen laaksoon saksalaisia miehittäjiä, jotka itsekin joutuvat pian vetäytymään Norjasta.
En ryhdy romaania kritisoimaan, sillä en ole sitä vielä kokonaan ehtinyt lukea, mutta sen voin jo sanoa, että kirjailijalla on ilmiömäinen taito luonnehtia ihmisiä ja heidän elämäänsä. Samalla pohjoinen maisema saa osuvan ja kauniin kuvauksensa. Toivoisi, että "Kuosuvaaran takana" löytäisi lukijoita myös Suomesta. Kveenin kielen lukemisen oppii helposti, niin lähellä suomea se edelleen on.
Romaani on ensimmäinen osa "Elämän jatko" -sarjaan, joka kertoo elämänmenosta 1900-luvun Pyssyjoella. Kirjailija on kirjoittanut jo kolme seuraavaakin osaa, mutta niitä ei toistaiseksi ole varojen puutteesta julkaistu. Olisi suuri vahinko, jos hyvin alkanut kveeninkielinen romaanisarja jäisi vain tähän ensimmäiseen osaansa.
Kveeni muistuttaa kovasti meänkieltä, Tornionjokilaakson kieltä. Lapsuudessani Tervolan Varejoella, jonne petsamolaiset asutettiin, puhuttiin tätä h-voittoista kieltä. H-kirjainta ei ihan joka sanaan pantu, mutta joka toiseen kuitenkin.
En malta olla lainaamatta otetta Nilsen-Börsskogin romaanista, jotta lukija saisi jonkinlaisen käsityksen nykyisestä kveenin kielestä. Näytteeksi kirjan ensimmäinen kappale:
"Pyssyjoki kierteli kiiltävänä ja kaunhiina hoppeevanana tänä auringonpaistheisena syyspäivänä kohdi pohjaista, kääntyi Tshudijoven kohdalta vestapohjaiseen ja Silfarin alapuolelta lounhaaseen. Syvvää jään- ja vedenkaivamaa uomaa se teki matkaa alas joven silmhiinpistävän sievää, koivuu-, paivuu- ja leppääkassuvaa laksoo. Lakson pohjala kasuis ja kassuu vieläki kaikenlaista pohjoismaitten kukkaa ja marjaa. Kesälä jänkät levviivät laajoina, punaisenkeltaisina hillamaina. Järvissä uipi tammukkaa ja rauttuu. Kesälä lohi leikkii jovessa. Kaikenlaista linttuuki löyttyy laksosta. Ja porroo. Oli sielä hukka ja karhuki eläny kerran aikkaa. Karhunpesäkuoppa oli ihmiselle jäänny muistoksi siitä kaukaisesta aijasta."
Lopuksi en malta olla mainitsematta, että minulla on kauniita naispuolisia pikkuserkkuja Pohjois-Norjassa, ja äidinäitini oli Finnmarkista, joidenkin tietojen mukaan ummikkonorjalainen.