Näkymä Rukiran kunnantalolla Ruandan länsiosissa on kuin mistä tahansa afrikkalaisesta kyläkokouksesta. Nelisenkymmentä pariskuntaa huojuu rytmikkäästi laulun tahtiin pienessä luokkahuoneessa.
Rento tunnelma pettää. Kaikki miehet ovat vasta vapautettuja pitkäaikaisvankeja, jotka ovat tulleet paikkaamaan välejään vaimojensa kanssa. He ovat lojuneet vuosikausia vankilassa epäiltynä osallisuudesta vuoden 1994 kansanmurhaan, jossa ainakin 800 000 ruandalaista teurastettiin julmasti sadassa päivässä.
Heidän vaimonsa taas ovat näihin päiviin asti olleet kansanmurhan syrjityimpiä sijaiskärsijöitä: vuosiksi yksin jääneitä eläviä leskiä.
Laulu loppuu, kun opettaja nostaa kätensä ja antaa pariskunnille tehtäväksi miettiä, mitä sovinto heille ja heidän naapureilleen merkitsee.
120 000 vangille
vapaus tai tuomio
Rukiran kaltaisia sovintotyökursseja järjestetään paraikaa joka puolella Ruandaa. Lähes 12vuotta kansanmurhan jälkeen maassa on alkamassa kansallisen eheytymisen ratkaiseva tulikoe. Kansanmurhasta syytetyt 120 000 vankia on määrä vapauttaa tai tuomita teoistaan ensi vuoden loppuun mennessä.
Johtajia ja suunnittelijoita lukuun ottamatta heidät tuomitaan perinteisillä kyläkäräjillä eli gacacoissa. Näitä kansantuomioistuimia Ruandan hallitus on perustanut joka puolelle, koska muuten moni vangeista joutuisi todennäköisesti odottamaan oikeudenkäyntiään loppuelämänsä.
Suurin osa syytetyistä vapautuu tuomiosta huolimatta. He ovat istuneet vankilassa kansanmurhasta asti, eli yleensä yli enimmäisrangaistuksen, joka gacaca-tuomareilla on valta heidän teoistaan tuomita.
Uhrien omaiset
kohtaavat murhaajia
Edessä on suuri joukkopaluu koteihin ja kyliin. Kahdeksan miljoonan asukkaan valtiossa se merkitsisi mullistusta, vaikka palaajat olisivat vain siirtotyöläisiä. Nyt on kuitenkin kyse Afrikan lähihistorian suurimman joukkomurhan toteuttajista.
"Murhaajien ja heidän uhriensa omaisten on tuskallista taas kohdata päivittäin. Mutta yhtä tärkeää kuin rakentaa sopua heidän välilleen, on saattaa vangit ja heidän perheensä sovussa yhteen. Heidänkin välilleen on rakentunut vuosien mittaan valtavia jännitteitä", korostaa Luterilaisen Maailmanliiton sovintotyöohjelmaa Rukiran alueella johtava Vincent Kasaija.
Ohjelma kouluttaa kyläläisiä uhrien ja tappajien sovittelijoiksi sekä traumaneuvojiksi, antaa alkutukea vapautettujen perheille ja pyrkii lievittämään kansanmurhan oikeudenkäyntien aiheuttamaa ahdistusta. Sovintoa rakennetaan suomalaistuen turvin: ohjelman päärahoittajia on Kirkon Ulkomaanapu.
"Jos näitä ongelmia ei ratkaista, kansallinen sovinto on vaarassa", Kasaija sanoo.
Donate Gasarebwa tietää sen hyvin. Kahdeksan vuoden vankeuden jälkeen hänellä on taas vaimo, koti ja vapaus liikkua.
"Silti olen kuin tyhjän päällä. Lapset ovat kasvaneet ja menneet ohitseni, vaimo muuttunut, koti köyhtynyt, työtä ei ole", Rukiran kurssille saapunut hämmentynyt mies mutisee.
Sadat tuhannet
hutut maanpakoon
Gasarebwa kuuluu Ruandan valtaväestöön hutu-kansaan, jonka ääriainekset käynnistivät kansanmurhan. He kiihottivat maata yksinvaltaisesti hallinneen MRND-puolueen nimissä "kaikkia kunnon kansalaisia" tappamaan yläluokkana pitämiään tutseja. Kansanmurha päättyi, kun tutsijohtoinen vapautusliike RPF valtasi Ruandan ja alkoi tappajien vangitsemisen. Sadat tuhannet hutut karkasivat kostoa peläten maanpakoon, olivatpa syyllisiä tai eivät.
Gasarebwa ja hänen vaimonsa Epephanie Mukamakuza pakenivat Tansaniaan. Kun perhe pari vuotta myöhemmin palasi kotikyläänsä, hänet vangittiin heti. Yhteydenpito omaisiin katkesi, kun hänet siirrettiin lääninvankilaan. Sinne ei kuuden lapsen yksinhuoltajaksi jäänyt vaimo jaksanut eikä ehtinyt.
"Olin heistä erossa kuusi vuotta. Enkä tiennyt, koska tai mistä minua syytettäisiin. Sitä ei kukaan kertonut".
Gasarebwa kuuluu kansanmurhan vankien ensimmäiseen vapautumiserään. Kaikkiaan 36 000 epäiltyä päästettiin kuuden viikon valmennusleirin kautta vapaalle jalalle odottamaan asiansa käsittelyä. Riemua ei riittänyt pitkään.
Vaimolla lapsi
toisen miehen kanssa
"Kotona odotti kuusivuotias poika, jonka vaimoni oli hankkinut toisen miehen kanssa. En ole voinut sen jälkeen nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa".
Gasarebwa sanoo ymmärtävänsä, vaikkei hyväksyvänsä miksi vaimo ajautui lyhyeksi jääneeseen suhteeseen. Poikaan katkeruus ei ylety. Hän uskoo kotiasioiden järjestyvän ajan mittaan, jos hän vain saa työtä. Naapurien tuomiota Gasarebwa ei pelkää.
"Näen joskus unta että joudun takaisin vankilaan tai että ihmiset ajavat minua takaa. Mutta minut vapautettiin, koska monet kylässäni olivat sitä mieltä, etten ollut syyllistynyt surmatekoihin. Tuolloin vangittiin keitä hyvänsä, koska katkeruus oli niin suurta. Nyt se on laskenut molemmin puolin. Ongelma on, että minulla ei ole mitään, mihin tarttua ja sanoa, että tästä tämä taas lähtee".
Vaimo ei uskonut
miehen vapautuvan
Gasarebwan ja hänen vaimonsa sovittelussa on alkamassa ratkaiseva vaihe. Erikseen keskusteltaessa molemmat myöntävät olevansa hyvin varuillaan, mutta toivovansa voivansa elää jatkossakin yhdessä.
Vaimo Epephanie Mukamakuza myöntää, ettei hän enää uskonut miehensä koskaan vapautuvan.
"Kun sain kuulla hänen palaavan, en tiennyt mitä ajatella. Oli yhtä aikaa hätä ja hyvä mieli. Mietin, että jos hän hylkää minut, lähden heti pois ja otan lapsen mukaani".
Sitten hän murtuu itkuun ja peittää pään huiviinsa.
"Kyllä minäkin olen kärsinyt, ei vain hän. En saanut apua mistään. Lapset sairastivat, he kulkivat rääsyissä, ruokaa ei ollut. En ryhtynyt suhteeseen tieten tahtoen miestäni pettääkseni, vaan silkasta epätoivosta, kun se mies tarjosi apua. Jos vain Donate ymmärtäisi sen", hän nyyhkyttää Kasaijalle.