Ruandaan luodulla rotupolitiikalla on eurooppalaiset juuret. Saksan ja Belgian siirtomaa-aikana ruandalaiset jaettiin tiukasti tutseihin ja hutuihin. Nykyisin pelkkä etnisen ryhmän tiedustelukin on kielletty. Rotupuheiden levittelystä voi päätyä poliisin putkaan.
Pahimmillaan rotukiihotuksen seuraukset näkyivät Ruandan kansanmurhassa vuonna 1994, jolloin noin miljoona ihmistä menetti henkensä. Uhrit olivat tutseja ja maltillisia hutuja.
Siirtomaa-aika alkoi, kun Saksa otti Ruandan haltuunsa 1885. Saksalaiset suosivat tutseja hallintotyössä. Saksa menetti Ruandan ensimmäisen maailmansodan häviön jälkeen Belgialle.
Ruandan kansanmurhan tiedotuskeskuksen mukaan belgialaiset ottivat aktiivisesti käyttöön kansalaisten jaottelun kahteen ryhmään. Ennen eurooppalaisten tuloa hutut ja tutsit erosivat toisistaan lähinnä sen perusteella, olivatko he viljelijöitä vai karjankasvattajia.
Ensimmäinen kansanmurha 1950-luvulla
Tutseiksi luokiteltiin osa ihmisistä, jotka muistuttivat fyysisesti eurooppalaisia: he olivat pitkiä ja laihoja.
Tuolloin Euroopassa muotina olleen rotuajattelun mukaan tutseihin liitettiin monia myönteisiä ominaisuuksia, kuten älykkyys ja hienostuneisuus. Belgialaiset käyttivät tutseja siirtomaaisännyytensä apulaisina, jotka saivat hieman paremmat oltavat kuin muut. Tämä herätti kansan valtaosassa katkeruutta.
Hutuiksi taas ryhmiteltiin suuri enemmistö.
1950-luvulla belgialaiset muuttivat politiikkaansa ja alkoivat suosia hutuja, jotka lopulta syrjäyttivät tutsihallinnon.
Kun belgialaisten aika läheni loppuaan, vuonna 1959 hutut kävivät tutsien kimppuun. Tiedotuskeskuksen mukaan tuhansia ihmisiä tapettiin ja 700 000 kansalaista pakeni maasta vuodesta 1959 lähtien.
Osa päätyi naapurimaahan Tansaniaan, missä he ja heidän lapsensa ovat eläneet pakolaisina. Kun Ruanda itsenäistyi vuonna 1962, maa oli jakautunut tiukasti etnisten ryhmien mukaan.
Koko omaisuus jäi Tansaniaan
Viime vuosina Tansania on ryhtynyt karkottamaan ruandalaisia maasta. Tansanian näkemyksen mukaan Ruanda on nyt turvallinen maa palata.
Ahkerasti töitä tekevät ruandalaiset ovat pärjänneet Tansaniassa niin hyvin, että heidän omaisuutensa on herättänyt kateutta. Tyhjin käsin 1950-luvun lopulla saapuneet pakolaiset ovat onnistuneet ankaralla työnteolla luomaan suuriakin omaisuuksia, sillä he omistavat monisatapäisiä karjalaumoja ja suuria viljelyksiä.
Kun pakkolähtö Ruandaan alkoi, pakolaiset saivat pitää vain päällään olevat vaatteet. Koko omaisuus vietiin -- yleensä se varastettiin heti, kun maahanmuuttoviranomaiset keräsivät ihmiset kuorma-auton lavoille, usein yöllä. Osa ihmisistä hakattiin, ja he pakenivat jalan rajalle.
Varsinkin vanhemmille ihmisille kaiken menettäminen jo toista kertaa on ollut liikaa. Moni mies on tehnyt itsemurhan.
Mistä tilaa palaajille? Ongelmana on myös se, että pakolla palautetuilla ihmisillä ei ole paikkaa missä elää, sillä Ruanda on pieni ja erittäin tiheästi asuttu maa. Pakolaisilla ei ole monasti enää Ruandassa sukua, joka auttaisi heidät alkuun.
Ruandan rajalla pakolaiset saavat vastaanottokeskuksissa hätäapua ja myöhemmin heitä siirrellään pakolaisleireihin. Ne ovat karuja pakkoja, sillä esimerkiksi Itä-Ruandassa sijaitsevat Setlementti 1 ja 2 sijaitsevat kaukana kuivalla mäenharjalla, missä viljely on vaikeaa. Alue on erotettu kansallispuistosta, jonka eläimet syövät öisin kaiken viljan, mitä asukkaat yrittävät kasvattaa.
Kahdella Ruandan itäosien pakolaisleirillä asuu satoja perheitä. Lapset muistavat entisestä kotimaastaan Tansaniasta sen, että siellä sai hyvää ruokaa ja maitoa.