Sairaanhoitaja Mutuymariya Egidien painajainen alkoi 13 vuotta sitten huhtikuussa, kun hänen perheensä illanvietto keskeytyi uhkailevien ja talon ovea hakkaavien miesten takia. Miehet huusivat heidän nimiensä olivat tappolistalla.
Egidie lapsineen, vanhempineen ja miehineen pakeni monien muiden tavoin Rujkiran kylän suureen kunnantaloon. Neljän päivän hermoja repivän odotuksen jälkeen tappajat tulivat sisään. Raivon vallassa olevat miehet heittivät käsikranaatteja, ampuivat, hakkasivat puunuijilla ja viidakkoveitsillä.
Sekasorrossa osa ihmisistä pääsi pakoon, myös tuolloin 24-vuotias Egidie 11-kuukautinen vauva selässään ja kaksi lasta käsissään. Hän joutui eroon muusta perheestään.
Ystävät piilottivat lapset
Äiti ja lapset juoksivat lähikylän liepeille ja piiloutuivat pensaikkoon. Tutut ihmiset lähikylästä tulivat hakemaan isommat lapset ja piilottivat nämä. He sanoivat, että näin edes lapsilla olisi mahdollisuus selvitä, koska nämä ihmiset eivät olleet tappolistalla.
Eräs hutu-nainen puolestaan haki vauvan turvaan ja vei kotiinsa.
-- Piilottelin pensaikossa neljä päivää ja koko ajan satoi. Minun oli pakko palata kotikylääni, koska minulla ei ollut mitään syötävää, enkä tiennyt perheestäni mitään. Palatessa näin, kuinka isäni vietiin yhdestä ryhmästä ja tapettiin. Tuolloin hyökkääjät olivat lopettaneet naisten surmaamisen, Egidie sanoo.
Hänelle selvisi hyvin pian, että isän lisäksi äiti, isovanhemmat, nuoremmat siskot ja veljet, täti ja serkku olivat kuolleet. Sen sijaan hänen miehensä oli selvinnyt. Kotitalo oli tuhottu ja omaisuus viety. Myöhemmin selvisi, että opiskelemassa olevat isosisko ja -veljet olivat elossa pääkaupungissa Kigalissa.
-- Hyvät ihmiset naapurikylästä toivat lapseni takaisin minulle, Egidie kertoo.
Kansanmurhaa pedattiin vuosikaudet
Kiihkomielisten hutujen vihanlietsonta oli tuttua jo 1990-luvun alusta. Heidän ideologiansa mukaan tutsit oli raivattava tieltä ja Ruanda saatava vain hutujen valtioksi. Tutseja mustamaalattiin vuosikausia erityisesti radio-ohjelmissa, ja hutuja kehotettiin tekemään tutsien elämä vaikeaksi.
Yhä pahenevan syrjinnän takia tutsien oli vaikea päästä esimerkiksi yliopistoon tai saada hyvää työpaikkaa. Myös seka-avioliittoja estettiin. Tutseja syytettiin lähes kaikista Ruandan ongelmista.
-- En olisi ikinä uskonut, että kansanmurha voisi tapahtua. Pidin lietsontaa lähinnä poliitikkojen välisenä sotana. Me tavalliset ihmiset elimme normaalia elämäämme. Oli kauheaa tajuta, että tappajat olivat naapureitamme, tuttuja, pelloillamme työskennelleitä ihmisiä. Yksi oli jopa vanhempieni kummilapsi, Egidie kertoo.
Tappajat palaavat naapureiksi kotikylään
Kansanmurhan jälkeen Egidie pakotti itsensä toimimaan, koska hänellä oli kolme pientä lasta. Hän pääsi Kirkon ulkomaanavun projektiin, säästi pienestä palkastaan joka frangin ja perusti kylään pienen apteekin.
Sairaanhoitajana hän saattoi myydä lääkkeitä kyläläisille. Näillä rahoilla hän osti taimia ja viljaa, joita viljelee nyt miehensä kanssa hyvällä menestyksellä.
Egidie meni mukaan uhrien auttamiseen tarkoitettuun tukiryhmään, missä hän tajusi olevansa itsekin traumatisoitunut. Hän oli täynnä vihaa, josta eroon pääseminen on vieläkin vaikeaa.
-- Osa kansanmurhaan osallistuneista asuu jälleen kylässämme, yksi naapurinani. Olen onnistunut hyväksymään tilanteen, mutta se on hyvin hankalaa, Egidie kuvailee.