Ruandan kansanmurhan alkamisen kymmenvuotispäivä sattui osuvasti pääsiäisviikolle, joka muutenkin symboloi kärsimystä. Se, mitä Ruandassa tapahtui, ylittää normaalin käsityskyvyn, kuten silmitön pahuus yleensäkin. Kansanmurha ei alkanut hetken tunnekuohusta, vaan sitä valmisteltiin harkiten ja tietoisesti. Maan radio lietsoi vihaa, valtion varoin tilattiin Kiinasta satojatuhansia viidakkoveitsiä.
Merkit olivat nähtävillä, mutta niitä ei haluttu nähdä. Kansainvälinen yhteisö olisi voinut estää sen, mitä oli tapahtumassa, mutta siihenkään ei ollut tahtoa. Epäonnistuminen oli täydellistä: tuloksena oli 800 000 kuollutta. Heidät murhattiin noin sadassa päivässä, usein aseina olivat veitset ja nuijat. Yksi osa maan väestöstä ryhtyi määrätietoisesti tappamaan toista.
Jo tämä oli kyllin pahaa sinänsä, mutta vallinnut yleinen välinpitämättömyys oli myös 1990-luvun synkimpiä lukuja kansainvälisen yhteisön historiassa.
YK:n päämajassa tällä viikolla pidetyssä muistotilaisuudessa pääsihteeri Kofi Annan otti vastuuta sekä koko kansainväliselle yhteisölle että itselleen. Hän johti tuolloin YK:n rauhanturvajoukkoja, joiden paikallinen komentaja lähetti Ruandasta kiihkeitä vetoomuksia vahvistuksista, mutta ne kaikuivat kuuroille korville.
Muutaman tuhannen miehen lisäjoukoilla kansanmurha olisi estetty. Sen sijaan YK käänsi selkänsä, kuten tekivät muutkin. Ranskalla, Belgialla ja Yhdysvalloilla olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa Ruandan tapahtumiin; ne eivät sitä tehneet tai katsoivat vain kapeasti omia etujaan.
Annanin mukaan Ruandan tapahtumien tulee jättää katumuksen tunne koko kansainväliseen yhteisöön. Onko niin käynyt, se on kyseenalaista.
Kansanmurhan vuosipäivää tunnutaan vietetyn lähinnä velvollisuudentunnosta. Yleinen huomio on nyt kiinnittynyt aivan muualle, kuten oli kymmenen vuotta sittenkin. Silloin sodittiin entisessä Jugoslaviassa, nyt Irakissa.
Samaan aikaan on yhä tyystin mahdollista, ettei tapahtumien kehitys Ruandan kaltaisessa unohdetussa maassa kiinnosta ketään. On syvästi kyseenalaista, reagoitaisiinko nyt vastaaviin merkkeihin toisaalla yhtään sen ponnekkaammin kuin tuolloin.
Annan vaati muistotilaisuudessa maailmaa varautumaan paremmin uusien mahdollisten kansanmurhien estämiseen. Ruandan tapahtumien jälkeen tämä läksy olisi pitänyt jo oppia. Halukkuus johtopäätösten tekoon tuntuu kuitenkin hyvin niukalta: aikanaan oli helpointa olla välinpitämätön, jälkikäteen on ollut helpointa unohtaa.
paakirjoitus@kaleva.fi