On kuin astuisi kirkkaalta kadulta pimeään kellariin. Menee hetki ennen kuin silmät tottuvat hämyyn. Sitten alkaa näkyä paremmin: katossa roikkuvat upeat puiset alukset, seinien maalaukset, kaikkialla käytetty massiivinen, tumma puu.
Lyypekin vanhassa Schiffergesellschaft-ravintolassa, helpommin Laivureiden talossa, voi yhä aistia vanhan hansakaupungin hengen. Ravintola on toiminut kauppiaiden ja merenkulkijoiden kokoontumispaikkana jo vuodesta 1535. Sinne on tultu kertomaan meren ja kaupankäynnin kohokohdat nauttien samalla maittavasta ruuasta ja juomasta.
Tänään, liki puoli vuosituhatta myöhemmin, Laivureiden talo näyttää vieläkin olevan liikemiesten kohtaamispaikka. Tavallisena arkipäivänä ravintola on melkein viimeistä istuinta myöten täysi. Tarjoilijat liihottelevat äänettömän nopeasti mustissa esiliinoissaan ja valkoisissa paidoissaan kiikuttaen keittiön kätköistä huumaavan tuoksuisia herkkuja.
Kaikilla on kuitenkin hetki aikaa Ruth Samwerille, 81-vuotiaalle opettajattarelle. Hän viettää Laivureiden talossa aikaansa joka päivä. Toisinaan vanha rouva nauttii talossa päivällisen, toisinaan vain kupin kahvia vaihtaen samalla muutaman sanan tutuksi käyneen henkilökunnan kanssa. Laivureiden talon hämyinen tunnelma on rouva Samwerille mieleen.
"Täällä on niin helppo olla, koska minulla on ongelmia silmieni kanssa. En voi hyvin kirkkaassa valossa", aivan ravintolan nurkan takana asuva Ruth Samwer kertoo. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja on olemukseltaan kuin kuiskaus: hento ja hauras. Samwer kertoo, että Laivureiden talo tuli hänelle tutuksi jo oman lapsuusperheen kautta. "Äitini rakasti käydä täällä. Erityisesti hän piti talon lohiannoksista. Kävimme täällä usein syömässä", rouva kertoo ja hänen silmiinsä syttyy hetkeksi erityinen lempeys.
Mutta nyt on toisin. "Elämäni on nykyisin kovin yksinäistä. Mieheni, joka oli paljon vanhempi kuin minä, kuoli vuosia sitten. Silmieni sairaus on masentanut minut, mutta yritän pysyä pystyssä käymällä täällä. Tämän paikan henki antaa minulle voimia", rouva puhelee. Hän pitelee kädessään postin tuomaa kirjettä, silmäilee sitä, ja luo välillä katseen jonnekin kaukaisuuteen. Ikään kuin hän odottaisi jota kuta, joka lähti mutta jätti jäljellä kipeän kaipuun.
Tunnelmallisten ravintoloiden ja katukahviloiden lisäksi Lyypekki on paljon muuta. Kaupungissa ei kerta kaikkiaan voi käydä, ellei maista marsipaania. Sitä saa kaikkialta, mutta jos haluaa sukeltaa marsipaanin manteliseen ja sokeroituun maailmaan täysillä, kannattaa vierailla Niedereggerin myymälässä kävelykatu Braite Strassen varrella.
Liike on täynnä mitä mielikuvituksellisimpia herkkuluomuksia. Täpötäysistä hyllyistä löytyy muun muassa marsipaanisia kirjoja (siis lue ja syö!), hedelmiä ja eläinhahmoja. Viime keväänä jalkapallon MM-kisojen aikaan Niedereggerillä hullaannuttiin marsipaanisiin jalkapallotuotteisiin, jotka menivät turistien matkamuistoina kuin kuumille kiville.
Myymälärakennuksessa sijaitsee myös marsipaanimuseo, jossa voi ihastella kymmeniä marsipaanista luotuja, kaupungin historiasta kertovia, ihmishahmoja pikkuriikkisine yksityiskohtineen.
Lyypekin sanotaan olevan Hansan kuningatar (Die Königin der Hanse), olihan kaupunki 1300- ja 1400-luvulla Saksan kauppakaupunkien muodostaman hansaliiton johtava kaupunki, ja kukoistuksensa vuosina Lyypekin laivastot hallitsivat Itämerta.
Nyt nuo ajat ovat kauaksi taaksejääneet. Hansapäivät kokoontuivat kaupungissa viimeisen kerran vuonna 1669.
Yhä edelleen Lyypekki on kuitenkin Itämerenkaupan merkittävä keskus. Kaupungissa sijaitsee Saksan suurin Itämeren satama, Travemünde, josta on autolauttayhteys muun muassa Helsinkiin.
Hansaliiton vaurauden ajoista muistuttavat Lyypekin tuhannet kauniit rakennukset ja goottilaistyyliset kirkot. Kaupunki on kärsinyt sodissa vaurioita, mutta se on rakennettu aina uudelleen kuta kuinkin vanhaa rakennustapaa noudattaen.
Kaupungin suosituin vierailukohde on Holstentor, kaupungin vanha portti. Kirkoista Marienkirche ja Petrikirche vetävät eniten turisteja puoleensa. Viimeksi mainitun näköalatornista avautuu upea näkymä yli koko kaupungin.
Kulttuurista pitävät laittavat Lyypekin nämä täytyy nähdä -listalle myös vierailun Buddenbrook-talossa, joka vie vieraan kirjailija Thomas Mannin (1875-1955) suvun syövereihin. Mann kirjoitti sata vuotta sitten omasta lyypekkiläisestä kauppiassuvustaan Buddenbrookit-kirjan, ja hänet palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla 1929. Myös Mannin veli Heinrich ja poika Klaus tunnetaan Mannin suvun kirjailijoina.
Edelleen kulttuurinälkäisten on syytä suunnata askeleensa Günter Grass -taloon. Viime viikolla natsijoukkokokemuksellaan kohahduttanut Grass on toinen Lyypekin nobelisteista. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1999.
Osa Lyypekin vierailusta kannattaa ehdottomasti käyttää vain raatihuoneen torilla istuskeluun ja ilmapiiristä nauttimiseen. Vilinää riittää koko kesän, mutta varsinaisessa loistossaan tori on joulukuussa joulumarkkinoiden aikaan.
Myyjä Andreas Boomers kehuu joulumarkkinoita koko vuoden kohokohdaksi. "Täällä on silloin aivan upeaa. Tori on puettu joulutunnelmaa, pakkasta on muutama aste ja lunta hiukan", muun muassa teetä ja kuivattuja hedelmiä yli 20 vuoden ajan myynyt Boomers kuvailee.
Suomalaisille hän lähettää lämpimiä terveisiä - ja syystäkin. "Suomalaiset, niin kuin muutkin skandinaavit, ostavat paljon, kun taas esimerkiksi italialaiset vain katselevat."
Lyypekissä on helppo liikkua ja välimatkat ovat lyhyitä, mutta turhia kantamuksia kannattaa silti välttää. Jos vierailet Lyypekissä vain lyhyen aikaa, eikä sinulla ole mahdollisuutta jättää matkatavaroitasi hotellille, voit jättää pakaasit aivan rautatieaseman kupeessa sijaitsevaan turisti-infoon. Tavarasi pysyvät säilössä kolmelle eurolla. Samalla voit ostaa infosta tuikitarpeellisen Lyypekin kartan parilla eurolla, ja kaupantekijäisiksi saat ohjeita roppakaupalla, mikäli kysyttävää ilmenee.