Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden professori.
Otsikon luonnehdinta on ruotsalaisen kirjailijan Lars Gustafssonin tekemästä Väinö Linnan haastattelusta vuodelta 1962. Kirjailijan rouvasta mainitaan, että hän kaataa kahvia.
Tuula-Liina Varis, joka Pentti Saarikosken koettuaan taatusti tietää kaiken kirjailijan vaimona olemisesta, arvostelee Kotilieden kolumnissaan 1/2007 Yrjö Varpion tuoretta teosta "Väinö Linnan elämä" (2006) siitä, että se sivuuttaa Kerttu Linnan merkityksen Väinö Linnan luomisprosesseissa, erityisesti uran takkuisessa alkuvaiheessa.
Jaakko Syrjä puolestaan ärtyi Aamulehdessä (31.12.06) siitä, että Varpio sivuuttaa epätieteellisenä hänen muistitietonsa ystävästään Väpistä, joka istui holkki hampaissa hetekan laidalla fundeeraamassa. Syrjän teos "Muistoissa Väinö Linna" ilmestyi 2004.
Variksen ja Syrjän ärhäkkyys viittaa siihen, että Linna merkitsee kulttuurissamme enemmän kuin kirjailija keskimäärin. On oireellista, että nuoret tutkijat Antti Arnkilin ja Olli Sinivaaran toimittamassa kokoelmassa "Kirjoituksia Väinö Linnasta" (2006) kumoamisen sijaan kohottavat Linnan: "Linnalla on harvinainen paikka kansallista identiteettiä muokanneiden kulttuurivaikuttajien joukossa."
Varpion teosta lukiessa ei voi olla huomaamatta, kuinka niukkoja ja vähätteleviä maininnat Kerttu Linnasta ovat. Tämä häiritsee pälpätyksellään korkealentoisia keskusteluja ja lörpöttelee "Tuntemattoman" jälkeen julkisesti, mitä kaikkea hienoa äkkituloilla hankitaankaan.
Luemme Varpion kirjasta myös lentävän huulen vaimosta, joka tuskin luki miehensä kirjoja. Olisiko pitänyt, kysyy Varis, kun istui iltakaudet lapsi helmoissa huoneen ja keittiön huushollissa kuuntelemassa, kuinka mies luki käsikirjoituksiaan ääneen kirjoittajakavereilleen. Johan siinä oppi ne ulkoa.
Varpion viileys on linjassa sen kanssa, ettei naisten kuvaaminen ollut Linnan vahvinta aluetta. Johanna Oksala napauttaa nuorten tutkijoiden kokoelmassa, että jos tietää niin vähän naisen halusta kuin Linna teoksissaan, onkin parempi keskittyä sotaan. Oksalan mielestä Linnan kertoja asettuu miesten rintamaan naisia vastaan. Ellen Salpakaria lukuun ottamatta hänen naisensa ovat aneemisia maakylän prinsessoja, eikä edes Laurilan Elma osaa käyttäytyä teloitettaessa yhtä asiallisesti kuin Koskelan pojat. Ellen sen sijaan tietää ja tahtoo - ja mieskertojaa puistattaa.
Kuin huomaamatta Linnan naislukijat kutsutaan katsomaan naista miehen näkövinkkelistä: viisaana maammona, neitsytäitinä tai huorana. Miesten kirjailijahan Linna on: hänen muusansa olivat Mäkelän piirin mieskirjailijat, ja hän on kotoisimmillaan kuvatessaan Akseliaan metsätiellä, yllään ensimmäinen puvuntakkinsa. "Eräs suomalainen torpanpoika oli saanut puvun."
Linnan kohtaloksi nimenomaan kirjailijana koitui Urho Kekkonen. Veijo Meren sanoin: "Kekkosen aikana ei kustu kirjallisuudelle." Linnasta tehtiin toisen tasavallan luotto-oraakkeli, jolta vietiin hampaat. Kun hänen realistinen kerrontatapansa ei kelvannut modernisteille, hänestä tehtiin historioitsija ja tieteen akateemikko.
Linna ryhtyi itsekin pitämään itseään historioitsijana. Toissa vuonna tutkija Tarja-Liisa Luukanen puolestaan katsoi Pentinkulma-trilogiaa yksinomaan siitä näkökulmasta, vastaako kirkkoherra Salpakarin hahmo historiallisia tilastoja.
Kirjailijasta tulee tuote myös, kun hänen teostensa sitaatit leviävät eräänlaisina kansallisuuden riekaleina, sanontoina, joita käyttämällä tunnistamme kuuluvamme samaan heimoon.
Toki Linnan ylle on koeteltu muitakin pomppia kuin kansallista sarkatakkia. Kansainvälistä hänestä ei yrityksistä huolimatta saatu.
Raikkaimpia modernisointiyrityksiä on kirjailija Hannu Raittilan esipuhe Linnan koottuihin (2000). Linnan suosiota nuorten keskuudessa selittää Raittilan mukaan hänen teostensa kaupunkilainen katunokkeluus, huulenheitto ja velmuilu.
Samansuuntaisesti on korostettu Pohjantähti-trilogian kolmatta osaa ja Kivivuoren Joukon tapaista hahmoa, joka omien sanojensa mukaan ei ymmärrä maasta sitten mitään. Nuorten tutkijoiden kokoelmassa korostuu kaupunkilainen Kariluoto, jolla on vaikeuksia sovittaa yhteen isänmaan ja yksilön edut. Kirjailija Aladár Valmarin kalenterit, joihin Varpio turvaa, todistavat Linnan elokuvaharrastuksista.
Modernisointiyrityksistä huolimatta näyttää yhä siltä, että Linnan merkitys on ennen kaikkea kansallinen ja historiallinen. Hän oli traumojen laukaisija, jota esimerkiksi quisling-kipuiset norjalaiset kadehtivat. Tällaisen kirjailijan teokset ovat symptomeja, oireita, ja ne pikemminkin lukevat itse lukijoitaan kuin lukijat niitä.
Ero näkyy, kun vertaa nuoren kirjailijapolven, Westön ja Landerin ikäryhmän, uuteen 1918-kierrokseen. Heillä ei ole enää todistamisen taakkaa eikä kansallista tilausta. Vuosi 1918 on heille jo mikä tahansa aihe, jonka kautta voi tarkastella pahan olemusta ylipäänsä.
Linna on ollut helppo hyväksyä yhteiseksi merkkimieheksi siksi, että hänen teostensa maailma on niin miehisen ja maatiaisen järkevä. Hänen ihmisensä pyrkivät meitin tavallisten ihmisten kohtuulliseen vaurauteen ja onneen, eikä suomalainen mies tunnetusti kestä enempää.
Monelle meistä Linna on suuren jälleenrakennusajan perintökalu ja viimeinen kansallinen dinosaurus. Varis ja Syrjä vihjaavat, että 2000-luvun näkökulmasta hän on myös mies, jolla oli perhe ja tunteet ja joka kuvasi yhtä hartaasti Bette Davisin silmiä kuin Koskelan kattotalkoita.