Saaren Kyllikki, saaren muut naiset ja Kyllikin muut myöhemmät miehet sekä itse Ahti Saarelainen siis Lemminkäinen ovat samaa sukujuurta kuin Kajaanissa Mikko Orpanan ohjastuksessa kasvanut teos.
Kulttuurimme nimikkopäivänä kantaesitetyltä Kyllikin kostolta ei pitkään tarvitse kysyä juuria. Ne venyvät sinne missä ihminen asuu.
Käsiohjelmasta löytää Orpanan viittauksen 1500-luvun lopulla syntyneen naistaiteilija Artemisia Gentileschin kahteen teokseen. Hetken aikaa pahoittelin, etteivät ne esiinny edes postimerkin kokoisina samaisella alustalla, vaan ainoastaan suurkopiona Generaattorin aulan seinällä. Koetun tunnin jälkeen, Susanna kylvyssä ja Judith surmaa Holoferneen jääköötkin nyky-yhteiskuntamme alttaritauluina roikkumaan sijoilleen.
Mutta hurskaudella on toisetkin kasvot. Taulukopiot ovat lehtilööpinkaltaisia: Raiskasi, murhasi, surmasi, kosti ...
Jos tämä Kyllikin kosto olisi toteutettu sentyyppisellä oikopäisellä suorasukaisuudella, puudutus olisi ankara. Näyttämöteoksena sitä paitsi kamalan tylsä. Miksi menisimme katsomaan, miten toinen kostaa toiselle?
Voittopuolisesti tässä nyt kuitenkin halutaan puhua siitä, mistä enimmäkseen vaietaan. Väkivallasta. Eritoten naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Useimmiten kuitenkin on edelleen niin, että nainen on väkivallan uhri.
Konkretiaa esitetyn valaisemiseksi korostaa loppuhenkosen veto. Ihan oikean ikkunan edestä vedetään musta verho pois. Asiaa ei pidä peitellä. Asia on nähtävä. Asia on oivallettava olevaksi lähellä, muussakin kuin näyttämökontekstissa. Tämä tuntuu olevan esityksen sanoma.
Naiseutta - miehyyttä, herruutta - alistettavuutta on ihan kiitettävällä tavalla yritetty lähestyä pienijakoisesti. Karkea kaksoisvalotus olisi lööppikieltä.
Eivät nämä kuusi tanssijaa ole sen kummemmin enkeleitä, kuin jossain toisessakaan tanssiteoksessa. Juuri nyt vuosimallia 2004 sattuu vain olemaan niin että valkoinen jos mikä on tanssipuvustuksen väri.
Nina Vanan valkoisiin naisellisen hihattomiin lahkeellisiin pukemat näyttävät aloittavan tanssiteoksen. Mutta eipäs, he pudottautuvatkin toiselle tasolle. Tarkoite on olla olevinaan näyttämöllä ihan itsenään. Ja niin mekin istujat nielemme nauraen nämä naiset, jotka osaavat olla ihan kovia jätkiä. Niin kuin että muistattekos kun oli kahta kahvia Johannaa ja Katriinaa, niin Johannaako se oli kun ei tarvinnut panna niin paljon...
Miehinen ote saadaan aikaan tummalla pikkutakilla ja itsensäkorostuseleillä.
Tanssijoiden alustana on punainen matto. Suora väriviite väkivaltaan.
Lavalla ei nähdä kovaa väkivaltaa, tönimistä enempää. Lavalla nähdään sarjoja eleistä ja seuraamusliikkeistä, asentoja, jotka kulttuurissamme merkitsevät lyödyksi tulemista, lyömistä, eri asteista pakottamista.
Esittämisstruktuuri on jaettu neljään osaan, missä liikkeen, tanssin, mahdollisen puhunnoksen tai muun rooliesittämisen suhde hiljaisuuteen kontra musiikkiin vaihtelee. Musiikilla korostetaan tanssi-tanssien atmosfääriä, tunnelmaa. Weberiä, Sibeliusta, Shostakovitsia ja Pärtiä johdonmukaisesti tauotettuna.
Klarinetti tämä meikäläisittäin "kraatari"-uskollinen kansaninstrumentti nostaa äänensä suorastaan yksittäiseksi roolihahmoksi kaltoin kohtelun tuntumassa. Jousisto, viulut ja sello puolestaan osaavat valittaa ja tyrskiä. Soittajiston tila näyttämön takayläosassa ei ole ainakaan muhkeuttaan kadehdittava.
Muusikot ovat kaikki ammattilaisia, tässä Routa ry:n ja Kajaanin kaupunkiseudun aluekeskusohjelman kulttuurisen Generaattorin yhteistuotannossa (Orpanahan on Generaattorin palkkalistalla). Mutta vaikka Kyllikin kosto on kajaanilaisia tanssiammattilaisia edustavan Routa ry:n ensimmäinen pitkätuotanto, puolet tanssijoista on harrastajia.
Mutta harrastuneisuuden aste on hyvä kiitos Kajaanin tanssiteatterin. Eikä myöskään KokoTeatterin pakeilla Helsingissä työskentelevällä Orpanalle ole tuottanut vaikeuksia taivaltaa monimuotoisin ottein.
Joukon kuopus on 15-vuotias Anni Hirvonen. Hän saa luvan olla tämän tarinan viattomuuskin, "kevätuhri". Katja-Maria Taavitsainen puolestaan tavoittelee tanssiammattiopintoja, tämän kevään kevään ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Vahva tahto näkyy nelivuotiaana tanssin aloittaneella.
Varttuneempaa henkeä edustavat tanssinpitkäaikaisharrastajana pari vuotta sitten Kajaaniin palattuaan Routaan liittynyt Satu Heikkinen, 28, ja Anna-Leena Lehtola on tanssinopetuspuolelta. Esiintyvien taiteilijoiden imago lepää Kirsi Saastamoisen ja Kajaanin kaupunginteatterissa näyttelijänvakanssilla olevan Sonja Ryhäsen harteilla.
Kukin tanssijoista vilahtaa myös tallenteessa.
Still- ja liikkuvakuva kehräävät yhteen roolin tuolta puolen paljastuvaa yksilön herkkyyttä aina yliekspressiiviseen ilmaisuun, missä silmissä lainehtii tuska, viha ja pelko. Tupesta kaivetulla isketään.