"He varastavat meidän työpaikkamme, asuntomme ja naisemme". Näin kuvaili eräs Johannesburgin eteläafrikkalainen alueella asuvia ulkomaalaisia. Parin viikon aikana Afrikan eteläkärjen väkivaltaisuuksissa on kuollut kymmeniä vierastyöläisiä, kymmenettuhannet ovat joutuneet lähtemään maasta.
Miten tämä on mahdollista? Kun Etelä-Afrikka 14 vuotta sitten vapautui rotuerottelusta, piti maasta tuleman suvaitsevaisuuden ja rotujen välisen rinnakkaiselon mallimaa. Maanosan vaurain valtio alkoi vetää puoleensa köyhien naapurimaiden asukkaita magneetin tavoin. Kun siirtolaislait olivat vapaamieliset, tulijoita riitti, vaikka Etelä-Afrikassa oli omasta takaa miljoonia työttömiä.
Erityisen paljon Etelä-Afrikkaan on tullut ihmisiä onneaan etsimään Zimbabwesta, joka on Robert Mugaben pitkällä valtakaudella luisunut jätti-inflaatioon ja poliittiseen anarkiaan.
Osa arviolta kolmesta miljoonasta zimbabwelaisesta on Etelä-Afrikassa laillisesti, suurin osa kuitenkin laittomasti. Tulijat ovat asettautuneet asumaan Etelä-Afrikan suurkaupunkien townshipeihin, hökkelikyliin, joissa he kilpailevat asuintilasta Etelä-Afrikan omien köyhien kanssa.
Juuri nämä lohduttomat aaltopeltimökkien peittämät townshipit ovat olleet viimeaikaisten väkivaltaisuuksien näyttämöjä. Ulkomaalaisten asuntoja on tuikattu tuleen, pikkupuoteja ryöstetty, naisia raiskattu ja pahoinpidelty hengiltä.
Tilanne on kehittynyt vähä vähältä räjähdyspisteeseen. Taustalla on Etelä-Afrikan köyhän kansanosan pettymys mustien hallinnon saavutuksiin ja lohduton näkymä tulevaisuudesta.
Nelson Mandelan johtama ANC toteutti vallanvaihdon rauhanomaisesti. Se lupasi Etelä-Afrikan mustalle enemmistölle vapautta ja vaurautta. Ensin mainittu on kyllä toteutunut, mutta elintasoaan on pystynyt kohentamaan vain pieni musta eliitti. Väestön valtaosa elää yhä köyhyydessä. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on huima, yhtä leveä kuin apartheidin vuosina.
Bensiinin ja elintarvikkeiden viimeaikaiset hinnankorotukset mursivat lopulta padon.
Syntipukeiksi löydettiin ulkomaalaiset, joita kohtaan on epäluuloja muutoinkin jo riittävästi. Zimbabwelaisia, malawilaisia ja mosambikilaisia on syytetty paitsi työpaikkojen rosvoamisesta, myös sosiaalietuuksien haalimisesta väärillä papereilla. Myös Etelä-Afrikan ennätysmäiset väkivalta- ja rikosluvut on sysätty maahantulijoiden kontolle, vaikka tutkimukset osoittavat aivan muuta.
Etelä-Afrikan hallitus on seurannut passiivisesti tilanteen kehittymistä. Järeimmät toimet ovat olleet bussien järjestäminen henkensä kaupalla maasta pakeneville ulkomaalaisille ja asiantuntijaryhmän nimittäminen pohtimaan kriisin syitä.
Presidentti Thabo Mbeki on puhunut "rikollisista elementeistä" ja ja epämääräisestä "kolmannesta mahdista", jotka ovat lietsoneet väkivaltaisuuksia. Hallituksen asenne on ollut vähän samanlainen kuin aids-kysymyksessä: ongelma katoaa kun asiasta ollaan hiljaa.
Kovin pitkään ei Etelä-Afrikan hallitus voi seurata toimettomana maan maineen rapautumista. Turismi on tärkeä elinkeinohaara Etelä-Afrikassa. Jos matkailijat kokevat, ettei maa ole turvallinen, kohdistuu valinta hyvin pian johonkin toiseen maahan. Jalkapallon MM-kisatkin ovat jo kahden vuoden kuluttua.
seppo ylonen@kaleva.fi