Kauppojen roskalaatikoiden tonkiminen on parhaimmillaan löytöretkeilyä ja pahimmillaan pelkoa ja häpeää. Tämän on saanut kokea myös rakennusrestaurointia opiskeleva Petra Moilanen, 25, josta tuli dyykkari kuusi vuotta sitten kavereidensa innostamana.
"Roskalavat ovat kiinnostaneet minua jo lapsesta asti. Kaikki vanha ja nuhjuinen kiinnostaa. Se edustaa minulle sympaattisuutta", Petra luonnehtii.
Hän esittelee ylpeänä trendikkäitä lenkkareitaan ja beigejä maastohousujaan, jotka ovat huippulöytöjä roskiksesta.
"Minusta nämä kengät ovat tosi söpöt, vaikka äiti on toista mieltä. Miksi ostaa uutta, kun roskiksestakin löytyy ihan käyttökelpoista tavaraa", Petra kysyy.
Petra etsii roskiksista etupäässä käyttökelpoisia vaatteita, huonekaluja ja muuta tavaraa. Ajoittain hän etsii myös ruokaa. Kasvissyöjänä hän ei kajoa lihoihin ja kalaan, mutta hyväkuntoiset vihannekset, leivät ja kuivatuotteet, kuten kahvit ja murot sujahtavat helposti kassiin.
Petra myöntää, että dyykkauksessa on seikkailun makua, jos lähtee kiertelemään pimeällä roskiksia ympäri kaupunkia. Roska-aarteiden etsiminen on iltapainotteista hommaa, sillä varsinkaan monet kauppiaat eivät tykkää, jos heidän liikkeidensä roskiksia tongitaan.
Roskiksien penkominen on laillista, Petra muistuttaa. On eri asia, jos tunkeutuu aidatulle alueelle tai rikkoo roskapönttöjen lukkoja, joilla kauppiaat haluavat pitää dyykkareita loitolla. Joissakin kaupoissa käytetään puristinsäiliöitä, jotka tiivistävät roskat niin, ettei niihin pääse käsiksi. Joskus kauppiaat saattavat turvautua vieläkin järeämpiin keinoihin.
"Kun asuin yhdeksän hengen yhteisössä pienellä paikkakunnalla Etelä-Suomessa, kävimme dyykkaamassa joka päivä. Silloin se oli vähän rasittavaa. Pelottavinta oli, kun kerran eräs kauppias ajoi meitä pesäpallomailan kanssa takaa. Kylillä ihmiset saattoivat huudella peräämme."
Ennen dyykkaus liitettiin laitapuolen kulkijoihin. Nykyään roskisten penkominen on monille arvomaailmaan liittyvä juttu.
Petraa ärsyttää liikatuotanto. Dyykkaus on hänelle pikemminkin elämäntapa kuin harrastus.
"En voi käsittää, että on varaa heittää roskiin ruokaa, joka menee vanhaksi vasta viikon päästä. Joskus olen törmännyt pahvilavalliseen ketsuppia, joista vain yksi purkki on mennyt rikki."
Hän on löytänyt roskiksesta muun muassa ehjiä, myytäviä vaatteita ja pyöränkorjaustarvikelaatikkoja.
Monilla yksityisillä ihmisillä kierrätys on hyvin hallussa, mutta kauppojen roskikset kertovat karua kieltä.
"Miksi kauppojen ei tarvitse kierrättää, vaikka tavaraa tulee aivan hullun lailla. Niiden biojätteistä löytyy vihanneksia muovipusseissa. Jos he tekisivät sen oikein, olisi hankalampi dyykata, mutta useimmat meistä eivät dyykkaa siksi, ettei olisi varaa ruokaan."
Petra on elänyt myös aikoja, jolloin dyykkaus on ollut elinehto, sillä sosiaalitoimiston luukulla hän ei ole käynyt. Oulun alueella hän arvelee olevan noin sata dyykkaria. Roska-apajilla käy monenlaista porukkaa nuoria ja noin 50-vuotiaita.
Dyykkaamiseen liittyy myös sosiaalinen puoli. Petra ei nauti siitä yksin, sillä yhdessä kaverin kanssa mukana on löytämisen riemua. Hän käy roskakierroksella nykyisin noin kerran kuussa, innostuessaan useamminkin.
Dyykkaajan kulta-aikaa on kevät, jolloin ihmiset siivoilevat nurkkiaan, mutta myös kaupungin roskalavoilta voi löytyä hylättyjä aarteita.
Petran kotoa löytyvät roskalavalta pelastetut keittiön tuolit, puutarhahuonekalut ja sähkö-grilli. Hän ei osaa arvioida, kuinka paljon hän on dyykkaamisella säästänyt, sillä hän ei edes tietäisi, mitä kaupoista ostaisi. Vaatteet hän ostaa lähinnä kirpputoreilta, mutta pyörän lamppu oli sentään hankittava uutena.
Roskien seasta löytyneet maihinnousukengät Petra unohti harmikseen yöbussiin. Talvikenkiä hänellä ei nyt ole, mutta ei hän niitä aio mennä ostamaankaan.
"Pitäisi muistaa, että aina ei voi ostaa vain uutta ja kiiltävää."
Luonto-Liiton opintopiiri dyykkauksesta tänään maanantaina kello 18 Oulun Lyseon lukion biologian luokassa. Luennoimassa Simo Sarkki.