Puolentoista viikon kuluttua tämän vuoden valtion elokuvapalkittu täyttää 44 vuotta. Hän on tuolloin Oulussa ja Oulussa vietettävää Kansainvälisen lastenelokuvien festivaalia kaksi kertaa vanhempi.
Ouluun liittyykin aika monta juttua Kaija Juurikkalan elämästä, kun ottaa lukuun, ettei hänen syntymäpaikkakuntansa eikä liioin asuinpaikkakuntansa ole Pohjois-Pohjanmaalla päinkään.
Kaija Juurikkalan isä halusi tyttärestään arkkitehdin. Kaksi kuukautta hän puhtaaksipiirsi oululaistaustaisen arkkitehtitoimiston Helsingin "sivukonttorissa" rajan taa Kostamukseen kohoavia rakennuksia.
Seuraava Oulu-kontakti solmiutui, kun lastenelokuvien festivaali oli kymmenvuotias. Sillä kontaktilla oli kauaskantoisemmat seuraamukset.
Hän itse, 1980-luvulla luokanopettajaksi valmistunut äiti, oli jo ehtinyt uusperheen äidiksi ja opiskelemaan elokuva-alaa taideteolliseen korkeakouluun. Perheen kissasilmäisellä kulkuneuvolla huristettiin Oulusta elokuvajuhlilta, kun päässä syntyi idea lasten roadmowiesta.
"Sanoin, etten kestä tätä, että lapset ratkovat lastenelokuvissa aikuisten ongelmia ja aikuiset on niissä kliseitä. Mies sanoi, että nooh. Paat aikuiset katoomaan." Se oli siinä - ensimmäisen pidemmän elokuvan alkuajatus.
Rosan (filmin täydellinen nimi = Rosawas here) valmistumisvuonna 1993 Oulusta ei tosin mukaan lähtenyt toista kertaa silloin jaossa ollutta Tähtipoikaa, mutta lasten raati äänesti kuitenkin elokuvan toiseksi suosituimmaksi. 1994 Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Rosa toi tekijälleen Risto Jarva -palkinnon, joka on merkki tekijänimen esiinnoususta.
Tuuli oli myötäinen Kaija Juurikkalan elämässä ensimmäisen pidemmän filmin valmistumisen suhteen. "Yleensähän on niin, että on ensin juttu, jolle haetaan rahaa. Mutta minulle, pariminuuttisen lyhytfilmin tehneelle opiskelijalle kävi niin, että soitettiin. Sanottiin, saat miljoona kolmesataatuhatta markkaa elokuvantekoon. Ajattelin että pila." Mutta totta se oli. Suomeen oli pystytetty nyt jo elämänsä elänyt elokuvasparrausrinki.
Pedagogin hävittämistemppu
"I'm born in Nokia", Kaija Juurikkala mutustelee syntymäpaikkaansa. Nokia ei siinä suhteessa mahdollisista kuvitelmista huolimatta tarkoita kultalusikka suussa -istumista.
Eikä elokuva-ala ole ollut haave: "Mutta kun olen lähtenyt tietä kulkemaan, on niin kuin tuuli puhaltaisi polkua." Hänestä kiinnostavinta on elämä ja arki.
"Minut tunnetaan lastenkulttuurin, lastenelokuvakulttuurin tekijänä, mutta pohjimmiltaanhan se on yksi ovi katsoa kohti elämän ydintä. Eikä lastenelokuva ole minulle tekijänä mikään poikkeusalue."
Kaija Juurikkala on pedagogi, ohjaaja, elokuvantekijä ja käsikirjoittaja, joka kuitenkin kutsuu itseään mieluummin dramaturgiksi kuin käsikirjoittajaksi. Mutta eipä lista päätykään. Hänessä elää kuvataiteilija.
"Maalaan ihan tosissani lähes joka päivä. Samoista aiheista toki; perhe, arki, aikuisten ja lasten väliset valtasuhteet, vallan purkaminen, vallan, ristiriitojen ja tahtojen kohtaaminen."
Ensimmäinen taidenäyttely löysi esilletulopaikkansa viime kesänä Helsingistä. Mäntyharjulla nykyään asuva taiteilija on varannut gallerian Mikkelistä vuodeksi 2005. Nyt hän kuulostelee paikkaa Oulusta. Näyttely lomittuisi kesällä 2004 tällä seudulla käynnistyvään filmaukseen.
"Itsestäni ei tunnu, että olisin pakotettu kulkemaan yhtä polkua. Jos tavalla tai toisella elämä veisi minulta nykyisen, ei tuntuisi, että menettäisin kaiken tai elämän perustan. Sillä tavoin en ole yhden jalustan päällä."
Itsensä kadottamistempun hän ottaa kuitenkin aivan tosissaan levittäessään lastenelokuvantekoviestiä. Tieto jakoon ja sitten pois.
Elokuvakoulun
vasarat ja naulat
Lastenkulttuurikeskusverkosto Taikalamppu nostatti Ouluun tullessaan elokuvakoulun. NuKun koulu on vielä testiasteella. Menossa on kuitenkin jo kurssi numero kaksi.
Täysin samansisältöinen toteutuma löytyy niin ikään Kaija Juurikkalan vetämänä Helsingin ammattikorkeakoulu Stadiasta täydennyskoulutusmuotoisena.
Juurikkala opettaa ensin aikuisia ja nämä aikuiset puolestaan lapsia - tekemään elokuvia. Nopein vedoin tapahtuva elokuvantekotapa on ehtinyt saada vetäjänsä mielestä koulutettavien suusta pistämättömän nimen - croquis-elokuva. Kolmanneksi koulutuksensa sovelluspaikkakunnaksi Juurikkala on kaavailemassa nykyistä kotikuntaansa Etelä-Savossa yhdessä sikäläisen kulttuuri- ja nuorisotoimen kanssa.
"Croquis on piirustustekniikka missä hahmotellaan hyvin nopeasti. Erinomaisen hyvä kun halutaan kehittää omaa kädenjälkeä. Elokuvakoulussa me puolestaan keskitymme tarinankerrontaan, ei kuviin, ei tekniseen taituruuteen. Suullisesti kerrotaan punainen lanka. Kuvaustilanteessa tiedetään näin vain olennainen, mikä on tärkeää. Itse näytellessä improvisoidaan, kun ei ole kirjoitettuna mitään." Niin rakentuu kaksi juurikkalalaista peruspilaria; dramaturginen ajattelu ja kuunteleva näytteleminen.
"Sanon että tämä elokuvakoulutus on vasaraa ja nauloja. Annan konkreettisia perustyökaluja. Niitä voi hioa, maalata, tylsistyttää ihan miten vain haluaa."
Ei Inkerissä
vaan Oulun lähellä
Seuraavan Kaija Juurikkalan elokuvan filmausajankohdaksi Oulun lähettyvillä oli jo kaavailtu tätä talvea. Aleksanteri Ahola-Valon (1900-1997) elämään perustuvan tarinan kuvausten aloitus odottaa nyt kuitenkin ensi kesää.
Haukiputaalaisen Periferia Productionsin ja muun muassa TV2:n taustatuin syntyvän Ali- ja myös Valon ja varjon lapset -työnimellä kulkeva tuotanto on siinä vaiheessa, että Juurikkala arvelee löytäneensä filmin lapsinäyttelijät tammikuun loppuun mennessä.
Lapsinäyttelijöiden, niin kuin yleensä amatöörinäyttelijöiden etsiskelyn suhteen Juurikkala on tarkka, ei julkisuusrumpua: "En koskaan käytä esimerkiksi lehti-ilmoituksia. Menen sinne, missä on lasten arki. En halua, että joku muu haluaa lasten puolesta."
"Oikea paikka kuvauksille olisi tietysti Inkerinmaa, mutta Venäjälle menossa olisi omat ongelmansa. Eikä minua henkilökohtaisesti kiinnosta pilkuntarkka historiaepookki. Olen luomassa yhden maailman, joka on sisäisesti ehjä ja joka rakentuu lähtökohdalle, jonka olen itse kokenut Ahola-Valon päiväkirjoja lukiessa." Käsikirjoituskin, joka tässä tapauksessa on Markku Flinkin, saa taipua välineeksi.