Ei. Stephen Kunda, Valter Khorguashvili, Chanda Mwaba eikä Nchimunua Mweetwa juokse ämpäri kädessä Lapin puolukka-apajilla. Siellä ovat sitä vastoin Chomkip Fota, Bandit Jansamram ja Thanoom Muunoongsang.
Ensin mainitut ovat Rovaniemen Palloseuran jalkapalloilijoita. Viimeksi mainitut ovat thaimaalaisia, jotka ainakin pari vuotta sitten ahkeroivat Savukosken marjametsissä.
Lukija ihmettelee nyt, mitä yhteistä on Rovaniemeä takaisin ylimmälle sarjatasolle hilaavilla jalkapalloilijoilla ja ulkomaalaisilla marjanpoimijoilla. Itse asiassa paljonkin.
Kummassakin on kyse tämän päivän työmarkkinoista, joita voi halutessaan kutsua myös orjamarkkinoiksi. Ilmiötä kuvataan kauniisti sanalla globalisaatio. Sillä annetaan ymmärtää, ettei pieni Suomi mahda asialle mitään. Kun kerran muuallakin, niin miksei sitten meillä?, vastataan epäilijöille.
Rajojen avautuminen, kaupankäynnin vapautuminen ja kaikenlainen yhteistyö ovat kannatettavia asioita. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki pitäisi hyväksyä annettuna ja kädet nostaa pystyyn ilmiselviltä epäkohdilta.
Otetaan esimerkiksi jalkapallo. Kun Arsenalin avaukseen ei mahdu yhtään brittiä, ei se tarkoita sitä, että RoPS.n aloituskokoonpanon pitäisi koostua muista kuin Suomen passin haltijoista.
Suomi ei pysty estämään EU-maiden palloilijoiden tuloa, mutta EU:n ulkopuolelta tuleville voidaan halutessa asettaa joukkuekohtainen kiintiö. Lähes kaikki Suomessa pelaavista ulkomaalaisista ovat EU.n ulkopuolelta. Eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset jalkapalloilijat vaihtavat maisemaa kaikenkarvaisten agenttien ja välittäjien vauhdittamana. Niissä kaupoissa tuskin muulla on merkitystä kuin pankkitilien saldoilla.
Pelaajien itsensä kuulee silti harvemmin valittavan. Sambialainen jalkapalloilija tienaa Suomessa moninkertaisesti enemmän kuin kotimaassaan, vaikka pelaaminen lokakuun räntäsateessa ei ehkä ole unelmien täyttymys. Tusinatason brassia tai nigerialaista tuskin kiinnostaa vähääkään se, miten tämä pelaajaliikenne vaikuttaa Suomen jalkapalloilun tasoon tai katsojien mielenkiintoon.
Paljon huonommin ovat asiat ulkomaalaisten marjanpoimijoiden kohdalla. Heidät on julistettu "yrittäjiksi", jotka saavat itse kantaa kaiken vastuun työnteon kannattavuudesta.
Jos tulee huono marjavuosi kuten vääjäämättä silloin tällöin tulee, palaavat ulkomaalaiset marjanpoimijat kotimaahansa entistä köyhempinä. Poimijoita välittävät firmat ottavat osuutensa marjasadosta riippumatta.
Ruotsissa oli tänä vuonna paikoin erittäin huono marjasato. Thaimaalaiset ja bangladeshilaiset värjöttelevät nyt kylmissä koululuokissa lahjoitusruokaa ahmien paluulentoa odottaessaan. Näky on kuin Pohjois-Amerikasta orjuuden vuosilta.
Miten tässä pääsi näin käymään? Syvällisen analyysin voi jättää lähihistoriasta kiinnostuneille tutkijoille, mutta jotain voi maallikkokin päätellä. Ulkomaalaisten poimijoiden vyöry lähti liikkeelle Ruotsista, mistä se levisi Suomeen kuten kaikki muukin herkästi tarttuvan flunssapöpön lailla.
Ajallisesti se osuu yksiin Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyyden kanssa. Ruotsi piti huolta erivapaudestaan nuuskan käytössä, Suomi oli kiinnostunut lähinnä vain irtiotosta Venäjän suuntaan. Luonnonmarjojen kohtalosta ei piitannut kohtaan.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko se mihin päädyttiin tietoisen suunnittelun tulosta. Yhtä kaikki, ruotsalaiset ja suomalaiset poimijat karkotettiin metsistä pudottamalla poimijahinnat kehitysmaiden tasolle. Tilalle tuotiin toiselta puolelta maapalloa vähään tyytyväisiä köyhiä maalaisihmisiä.