Lapsille ja lasten kanssa on laulettu varmaan aina. Tuudittelu, lohduttelu ja hellittely ovat olleet jo sylilapsen korvin kuultavissa. Vähän vanhemmalle on riimitelty leikkilauluja esimerkiksi tuttuihin kansanlaulusävelmiin.
Leikin aikaa ei vanhassa yhteiskunnassa kuitenkaan riittänyt pitkään, sillä työhön osallistuttiin jo pienestä pitäen. Niinpä laulutkin saivat työhön ja työmoraaliin opastavan sisällön.
Klassikoita tilaustyönä
Kansanopetuksen eriytyessä omaksi alakseen pois kirkon suojista 1860-luvulla kansakoululaitoksen pioneerit ymmärsivät koulumaailman tarvitsevan oman musiikkinsa. Kansakoululaitoksen isä Uno Cygnaeus näki laululla merkitystä, hänen mielestään sen oli oltava samanveroinen muiden oppiaineiden kanssa.
Käännyttiin ajan huomattavien lauluntekijöiden puoleen. Niinpä esimerkiksi P.J. Hannikainen, Oskar Merikanto ja Mikael Nyberg sävelsivät vuosisadan vaihteeseen mennessä joukoittain lauluja, joista monet löytyvät koulujen laulukirjoista vielä tänäänkin.
Ajan aatteet - kansansivistäminen isänmaallisuutta ja uskontoa korostaen - löytyvät lastenlauluista ilman syväanalyysiä (Tiedän paikan armahan). Samaten on roolien laita: pojat olivat toimeliaita ja reippaita yhteiskunnassa toimijoita duurilauluineen (Pikku poika posteljooni), kun taas tytöt hoivaisivat ja tunnelmoivat kotona tai kodin lähistöllä mollisävyin (Lehti puusta variseepi).
Uusien sävellysten lisäksi kansanlauluja saatettiin sanoittaa uusiksi, esimerkiksi lemmenlaulu muuttui joululauluksi, jota lauletaan tänäänkin (Joulupuu on rakennettu).
Virtaa viihdemusiikista
Äänilevyteollisuuden nousu 1920-luvulla muutti lastenmusiikin kenttää ratkaisevasti. Viihdemusiikki astui myös lastenhuoneisiin. Suuren panoksen antoi Georg Malmstén, joka kertoi aloittaneensa lastenlaulujen tekemisen jouduttuaan myymään levykaupan asiakkaille ei-oota. Ensin syntyi Sairas karhunpoika sitten muun muassa Jänöjussin mäenlasku ja Lasten liikennelaulu. Rakastettuja ovat niin ikään Mikkihiiri-laulut, jotka ovat eräänlaisia pienoismusikaaleja.
Perinteinen lastenlaulu säilytti valta-asemansa aina 1940-luvulle. Suurille ikäluokille ryhdyttiin kääntämään angloamerikkalaista musiikkia (Teddy-karhujen huviretki), joka omi vaikutteita muun muassa piirroselokuvista (Saukki ja Pikkuoravat). 1950-luku oli myös lapsitähtien aikaa.
1960-luvun kulttuurin yli pyyhkäissyt folkloristinen aalto ulottui myös lastenlauluihin. Tuolloin syntynyt musiikki oli sukua vanhanaikaisille lauluille. Keskeinen hahmo oli Marjatta Pokela. "Halusin tehdä lauluja, jotka lapsi ymmärtää sanomaltaan", Pokela on todennut.
Toinenkin ilmaisutapa, tiiviisti ajan undergroundkulttuurista viriävä, eli myös vahvana. Ei haluttu aliarvioida lasta - ja kenties jonkinlaisessa summerhillilaisessa hengessä - annettiin lapsille mahdollisuus ilmaista itseään vapaasti sanoin ja sävelin. Äänitysstudioissa improvisoitiin, ja Pekka Jalkasen ja M. A. Nummisen yhteistyönä syntyi esimerkiksi Love Recordsin lastenmusiikinklassikkoäänite Iso mies ja keijukainen. Sen solisteina kuultiin lasten lisäksi esimerkiksi Rauli Badding Somerjokea ja Hortto Kaaloa.
Jo Malmsténin aikaan lastenlauluihin tuotiin viihderytmejä. M.A. Numminen sävelsi niin valsseja, tangoja, jenkkoja kuin jazz- ja rockrytmejäkin. Varsinaisesti lasten rock-aika alkoi Suomessa 1990-luvun alussa. 2000-luvun rap-kulttuuri on sekin ehtinyt jokseenkin juurtua suomalaiseen lastenmusiikkiin.
Lähde: Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus