Hans Petter Blad: Pienten miesten varjossa, keskellä kirkasta päivää. Suom. Jaana Palanterä. Johnny Kniga. 216 s.
Elokuvakäsikirjoittajana toimineen norjalaisen Hans Petter Bladin (s.1962) esikoisromaani on saanut pitkän nimensä Kungfutsen mietelmästä: "Päivä on päättymässä, kun pienet miehet heittävät pitkiä varjoja", joka on Bladin kirjan mottona.
Bladin kirjan nimi on kuitenkin oikeastaan muunnelma Kungfutsen aforismista, koska ajankohdaksi mainitaan "keskellä kirkasta päivää".
Tietysti päivä voi silloinkin olla päättymässä, esimerkiksi jos jokin historiallinen tai muu mullistus yhtäkkiä synkentää päivän. Tai sitten kysymys on myös menneisyyden varjoista keskellä päivää.
Pienten miesten pitkillä varjoilla Hans Petter Blad tarkoittanee varjoja joita fasistit ja Espanjan sisällissodan muistot yhä heittävät sodan entisiin maisemiin.
Hänen kirjansa päähenkilö, norjalainen käsikirjoittaja, tekee elokuvaa Luis Buñuelin syntymäkaupungin Calandan miljöössä tapahtuvasta sisällissodan episodista, kun anarkistit yrittivät julistaa kaupungissa alkaneeksi vapaan rakkauden aikakauden.
Kukaan kaupungissa ei tuollaista enää muista, noista utopioista ei ole jäljellä varjoakaan. Vai onko sittenkin, kirjan nykypäivän ihmisten salatussa käytöksessä, heidän alitajunnassaan ja torjutuissa toiveissaan, jotka hakeutuvat julki, todellistuvat, kuten Buñuelin elokuvien henkilöhahmoillekin tapahtuu?
Hans Petter Blad perääkin myös sisällissotaan liittyvän elokuvan tekijöiden ja heidän sukupolvensa eurooppalaisten nykyihmisten arkiroolien, yleensä porvarillisen kaksinaismoraalin ja nykyisyydessä piilevän arkipäivän fasismin keskinäistä yhteyttä eli uusia varjoja samoissa vanhoissa maisemissa.
Sisällissotaa käsittelevän elokuvan norjalainen käsikirjoittaja viettää Espanjassa kaksoiselämäänsä. Oikeastaan hän perheensä taakseen jätettyään on olevinaan vapaa kaikista muista paitsi filminsä ranskalaisista rahoittajista, jotka hekin ovat melko myötäsukaisia ja hyväksyviä, pitävät hänen filmiprojektistaan, koska se lupaa alastomuutta ja rahaa.
Katoliset espanjalaiset eivät ymmärrä aihetta. Mutta myös käsikirjoittajan junassa tapaamat humalaiset saksalaiset tekstiiliteollisuuden liikemiehet pitävät täysin vapaata rakkautta käsittelevän filmin aiheesta, minkä jo pitäisi soittaa hälytyskelloja käsikirjoittajalle.
Tällä on Madridissa omatkin vapaaseen rakkauteen liittyvät projektinsa kymmenen vuoden takaisen espanjalaisen ystävättärensä Elenan kanssa.
Norjalainen leikkii Elenan kanssa mies ja vaimo -leikkiä, käyttää naista hyväkseen, uskottelee ja tutkii rakkautta ja intohimoa, valehtelee ja uskottelee itselleen ja muille paljon ja eläytyy itse keksimiinsä uusiin elämänjuoniin.
Hän on elämänsä, Elenan sekä vaimonsa että lastensa kohtalon käsikirjoittaja, vetää yksiä rooleja tänne ja toisia rooleja puhelimessa kotikentälle Norjaan. Mutta turistien videokameroiden filmeille hän ei halua päätyä rakastajattarensa kanssa.
Hänen "vapaa rakkautensa" on vain vaiettu, valheiden ja tuskan aiheuttamisen avulla synnytetty sivujuoni, josta keskellä kirkasta päivää ja ilman videonauhoja ei ole jäljellä varjoakaan. Se on kuin tämän kirjan sisäistynyt, hyvin taitavasti tavallaan näkymättömiin asioihin perustuva ja etevästi ironinen kerrontatapa.
Lopulta norjalainen palaa kotiin ylläpitämään porvariston hillittyä charmia (Buñuel) viileän ja korrektin vaimonsa ja hyvinkasvatettujen pohjoismaisten lastensa kanssa. Mutta aika pian filmin rahoitus on lopullisesti selvä ja työt kutsuvat takaisin Espanjaan.
Välillä käsikirjoittaja on osajakoa suunnitellessaan tutkinut Pariisissa näyttelijätär Chloen kanssa sofistikoituja perversioita ja sellaisia elämäntapoja, joihin verrattuina hänen omat hairahduksensa puritaanisuuden poluilta ovat lasten leikkiä.
Hän on suurkaupungeissa joutunut myös toteamaan erilaisten asuinympäristöjen välillä vallitsevat valtavat etnis-sosiaaliset kuilut, joiden olemassaolon voi hyväksyä vain hyväksymällä diskriminoinnin eli kaksinaismoraalin, viime kädessä hyvin toimeen tulevien ja normaaliutta esittävien ihmisten hymyilevän fasismin, porvariston hillityn charmin.
Siihen kuuluvat myös pariisilaisten viihteelliset elintasomielenosoitukset, joita on tusina joka päivää kohti. Charmin kääntöpuoli on hysteria ja pelko, jota norjalainen tuntee ja jonka hän aistii yksinasujana slummeissa.
Elenan ystävätär Laura haukkuu hänet pystyyn kaksinaismoraalisuudesta. Käsikirjoittajan oma pariisilainen ystävä, psykoottisuuteen taipuvainen avioeroasianajaja Gregers taas sättii vastaavasti hänen oman norjalaisen vaimonsa, taidekäsityömuseon johtajan Susannen, josta käsikirjoittaja on Espanjassa ja Pariisissa oleskellessaan puhunut eroavansa.
Tämä on tietenkin pelkkää puhetta. Madridissa käsikirjoittaja joutuu vedetyksi mukaan skinheadien ja vanhempien francolaisten fasistien yhteismielenosoitukseen, josta hän ei sanktioiden pelossa uskalla irrota niin kuin ei arkielämässä kunnollisuuden rooleistaankaan. Tämä kohtaus huipentaa tehokkaasti kirjan lopun ja koko romaanin teesit ja sen ihmisten sisäisiä rooliristiriitoja korostavat metaforat.
Hans Petter Bladia on vaikea uskoa esikoiskirjailijaksi, niin taitava nykyprosaisti hän on.
Hänen tyylinsä kulkee henkilöhahmojen käyttäytymisen ja heidän sisäistyneen ja pohtivan olemuksensa kuvauksen välimaastossa. Se kuvaa aluetta jossa käyttäytymisen ja sen usein ironisten perustelujen kieli on syntyvaiheessa ja sen läpi pääsee ikään kuin kurkistamaan yhtä aikaa aitouteen ja epäaitouteen, rooleihin ja niiden taakse.
Hans Petter Blad kurkottaa heti esikoisteoksessaan eurooppalaisen nykyproosan huipputasolle. Johnny Kniga asettaa tällaista käännöskirjallisuutta esitellessään itselleen komeita julkaisutavoitteita.