Raahelainen Pekkateatteri on viettänyt 20-vuotisjuhlavuottaan työn merkeissä. Kolme kokoillan näytelmää saman ryhmän voimin on kunnioitettava voimanponnistus. Teatteri on saanut myös ansaitsemansa tunnustuksen: täydet katsomot.
Vuosi alkoi tamikuussa Arto Seppälän näytelmällä Viisi naista kappelissa ja jatkui kesäteatterissa Maiju Lassilan klassikolla Tulitikkuja lainaamassa.
Näytelmän tasosta ei ole tingitty loppuvuoden huipennuksessakaan. Työn alle on otettu rohkeasti ShakepearenRomeo ja Julia.
Klassikkoteksti on kokenut Sari Ruotsalaisen ja Voitto Ohinmaan käsittelyssä täydellisen muodonmuutoksen. Riimitykset ja runomuoto on heitetty romukoppaan ja tilalle on suollettu suorasanaista tekstiä tukehtumiseen asti.
Siltä ainakin tuntuu, kun kuuntelee vuorosanoja, joita tulvii näyttelijöiden suusta.
Vaikuttaa siltä, että sujuvasti soljuvaa alkuperäsitekstiä on jouduttu korvaamaan tuplamäärällä sanoja.
Tavoitteena on ollut tuoda näytelmä ilmaisultaan tähän päivään. Siksi imettäjäkin on pistetty tässä versiossa puhumaan aitoa raahelaista murretta.
Runollisuus on karsittu myös ohjauksessa. Sari Ruotsalainen on tavoitellut realistista draamaa, eli mahdollisimman todellista ja oikeaa. Rakkauden ihmeellisen voiman pitää sitten estradilta kantaman tämän arkisen elämän ja erehtyväisten ihmisten aiheuttaman surkeuden yli ja läpi ja koskettaman katsojan syviä tunteita.
Kaikki alkaa lupaavasti, vaikka tyhjän näyttämön esittely jääkin ihmetyttämään. Kadulla mellakoivat nuoret ja aito jengitappelu ovat arkitodellisuutta, ketsuppikoreografiaakin vilahtaa verkkareiden ja nahkatakkien tiimeltäessä. Nyt ollaan tosiaan rohkeita ja ajan hermolla.
Valitettavasti ilo loppuu lyhyeen. Teksti ei tue näyttelijöitä pitemmälle, he eivät pääse selvästikään sisälle siihen, mitä ovat sanomassa tai tekemässä. Ulkoa opittua vuorosanojen suoltamista ja unohtelua, seisoskelua ja taivastelua. Näytelmä etenee kuin tervassa talsien eikä katsoja tiedä, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Hymyn aihetta antavat lähinnä muutamat ylinäytellyt kohtaukset ja riemukkaat tyypit. Katsomo ei kuitenkaan repeä naurusta eikä puhkea kyyneliin. Se on huolestuttavan hiljainen koko esityksen ajan.
Toni Kettukangas Romeona ja Petra Tikkanen Juliana tekevät tasaisen vakuuttavaa työtä. Jarmo Okkosen Mercutio on hyvin oivallettu ja ehyt, samoin iloa tarjoaa Sakari Martin Parisin roolissa.
Uskomattomaksi variksenpelättimeksi puettu ja naamioitu imettäjä Rea Skogin raahelaisittain tulkitsemana tekee koko esityksestä surkuhupaisan. Täydelliseksi arvoitukseksi ainakin minulle jäi, mitä tällä valinnalla haluttiin kertoa.
Leo Ijäs herra Capuletin roolissa on hyvin uskottava, mutta tulee menettämään äänensä, ellei malta vääntää säätöä jatkossa pienemmälle. Airi Alakopsan rouva Capulet on ulkona kaikesta kuin lumiukko. Nämä vanhemmat taitavat ollakin näitä laatuaikaa lapselleen tarjoavia, vain omaa uraansa luovia ihmisiä.
Tekstiä muokattaessa ja näytelmää ohjattaessa tekijöillä on varmasti ollut mielessään selkeä päämäärä, johon pyrkiä. Ikävä kyllä työ on jäänyt viimeistelemättä ja lopputulos on sekava. Se on lähinnä tragikoominen, mikä tuskin on ollut tavoitteena.
Kun sinänsä upea joukko näyttelijöitä on keskenään hyvin eri tasoisia, olisi harjoituskertojakin tarvittu vielä monta lisää ennen ensi-iltaa.
Mainiota on panna merkille, miten paljon innokkaita ja osaavia nuoria on teatteriharrastuksen pariin Raahessa saatu. Siitä lankeaa varmasti suurin kiitos taitavalle ja innostuneelle Sari Ruotslaiselle, joka uupumatta kannustaa heitä eteenpäin.
Myös varttuneempien harrastajien rivit ovat säilyneet täysinä eikä sukupolvien kuilua näyttämöllä tai sen takana ole.
Lybeckerin käsi- ja taideteollinen oppilaitos tarjoaa erinomaisen yhteistyökumppanin myös harrastajateattereille. Romeon ja Julian tyylikkään niukka ja loppuun asti ajateltu lavastus on taas taitava esimerkki siitä, mitä he osaavat.