Kai Åberg: ”Nää laulut kato kertoo meijän elämästä”. Tutkimus romanien laulukulttuurista Itä-Suomessa 1990-luvulla. Suomen Etnomusikologinen Seura 2002.
Joensuun yliopistossa väitellyt FL Kai Åberg on jalkautunut 1990-luvun lopulla itäsuomalaisten romanien luo: istunut viereen, kysynyt lauluja ja niiden yhteyksiä ja pitänyt äänitysnappia päällä.
Sitten on menty tutkijan kammioon ja kelattu noita äänitteitä, noin 300 romanilaulua, litteroitu ne luettavaksi, nuotinnettu ja alettu miettiä merkityksiä.
Åberg lukeutuu tutkijoihin, jotka käyttävät tutkimustaan ohjaavana periaatteena konstruktionismia. Suunnan lähtökohta on, että kaikki merkitykset rakentuvat erilaisissa konteksteissa.
Ei ole olemassa esimerkiksi romanien laulukulttuurin todellisuutta, on vain se mikä rakentuu puheessa ja lauluissa ja tutkijan tulkinnoissa.
Lukijan kannalta konstruktionistiset tutkimukset ovatkin rankkoja. Ne ravistavat pahasti omia ennakkonäkemyksiä todistamalla, ettei sitä mitä olin luullut, olekaan oikeasti olemassa. Kaikki onkin olemassa vain kielessä tai musiikissa tai kohtaamisissa. Merkityksiä ei voi vangita, vaan ne muuttuvat kaiken aikaa.
Tärkeätä on myös, että Åberg on ollut osallistuva havainnoija. Hän on musisoinut yhdessä informanttiensa kanssa ja luonut näin suotuisaa tunnelmaa. Väistämättä hän on näin ohjaillut keskusteluja, mutta sitä kenttätyön tekijä ei voi välttää. Tutkija tunnustaakin oman vaikutuksensa avoimesti.
Tutkimusraportit ovat usein vaikealukuisia. Kapulakielen ja muotijargonin pudottaminen tulosten kertomisesta vaatisi monesti vielä yhden kirjoitusvaiheen. Sen olisi Åbergkin voinut tehdä.
Mutta väitöskirjanhan hän on kirjoittanut.
Itäsuomalaisten romanien laulut ovat eläneet vuorovaikutuksessa alueen muun kansanmusiikin kanssa. Karjalaiset kansanlaulut ja yleensäkin nelisäkeiset rekilaulut näkyvät myös 1990-luvun tapaustutkimuksessa.
Åberg korostaa kuitenkin, etteivät romanilaulut ole perinteen toistamista, vaan muuntuvaa musisointia. Tärkeäksi säestyssoittimeksi on nuorten parissa tullut kitara ja myöhemmin syntetisaattori.
Laulut ovat joukkolauluinakin yksiäänisiä, mutta käyttävät tyylikeinoina perinteistä koristelua: vibratoa, sävelestä toiseen liukumista ja korusäveliä.
Aivan itsestään selvää ei ole ajatus, että omaa identiteettiä tehdään musiikilla, että romaniksi idetifioiduttaisiin laulamalla. Keskusteluissa kävi ilmi, että laulut tuottivat eräänlaista identiteettikehää. Niiden kautta tehtiin sekä perhettä, sukua, romaniyhteisöä että suomalaisuutta.
Laulut kertovat eletystä elämästä: kiertolaisuudesta, hevos- ja markkinamiehistä, vanki- ja juomaripojista. Ne ovat miesten lauluja, kuten myös mahti- ja uhittelulaulut. Naiset laulavat enemmän rakkaudesta.
Laulukulttuuria säätelevät samanlaiset moraalisäännöt kuin muutakin romanien käyttäytymistä. Esimerkiksi karaokessa ei saa vanhempien ihmisten kuullen laulaa rivoutta sisältäviä lauluja.
Toisaalta naistenkin lauluihin saattaa sisältyä voimakasta seksuaalista latautuneisuutta: ”Kun minä rakkautta annoin ja annoin kuumin huulin/ ethän petä, jätä sä minua milloinkaan.”
Erityisenä teemana Åberg käsittelee hengellisiä romanilauluja ja iskelmämusiikkia.
Uskoon - ennen kaikkea helluntailaisiksi - tulleet ovat useimmiten jättäneet entisen elämän myötä myös entisen musiikin, sillä ”meillä on niin ku se virsi vaihtunu”.
Tunnetta korostava helluntailaisuus tarjoaakin samantapaisen musiikkikokemuksen kuin tunnetta korostava romanilaulu.
Iskelmä ja etenkin tango kytkettiin laulajien puheessa romaniuteen. Se on heillä verissä, mutta valkolaisilla opetettuna.
Taisto Tammen 1962 alkaneesta levytysurasta lähtien monien romanien toiveammattina on iskelmätähteys. Tangomarkkinoiden alueellisissa karsinnoissa ja loppukilpailuissa onkin mukana suhteellisesti suuri määrä miespuolisia romanilaulajia. Laulujen aiheiden ajatellaan soveltuvan juuri romaneille, sillä ”tango, sehän on syvyyden valtameri, siinä on kaikki”.
Naisten esiintyminen julkisesti on harvinaisempaa. Kansainvälisissä vertailututkimuksissakin on todettu, että naispuolisen romaniväestön julkiset esiintymiset loppuvat yleensä avioliiton myötä.
Naisten musisoinnin historiassa tapa onkin yleistä; jos se nykyään koskee romaneja, niin 1800-luvulla se koski ammattiuralla olevia porvaristoon kuuluvia oopperalaulajia.
